Kolumni: Meillä Suomessa on vaikea rakastaa kirkkoaan

Kaisa Raittila

Canterburyn katedraalin työmaa-aidassa oli kypäräpäinen nainen. Aidassa luki ”I love my cathedral because…” eli ”Rakastan kirkkoani, koska…”. Työmaan työnjohtajan lisäksi pieni koulutyttö, kirkon arkistonhoitaja, katedraalin turistiopas ja Canterburyn arkkipiispa kertoivat, miksi rakastavat kirkkoaan, remontissa ollutta upeaa katedraalia.

Myös eteläisessä Euroopassa näen kirkon rakastajia. He tuovat rakkaan pyhimyksensä alttarille anopinkielen, pyyhkivät pölyä rippituolista, kirjoittavat ahdistuksensa nurkistaan käpristyneeseen rukousvihkoon, jättävät salkun kädestään ja polvistuvat kesken lounastunnin, kiinnityttävät kiitoslaatan sivualttarin seinään ja istuvat pitkät illat matkamuistotiskillä kartuttamassa rapistuneen kirkon remonttirahastoa. He lakaisevat ja keräilevät piuhoja lattialta iltamessun jälkeen.

Meillä Suomessa on vaikea rakastaa kirkkoaan. Arkkitehti on määrännyt tarkoin, mitä sen seinällä saa olla. Museovirasto varjelee sen käyttöä. Vain työntekijä saa avata kaapin oven. Suntio pitäisi lattian mieluummin itsellään kuin päästäisi sille kuraiset kengät, ja sinitarrasta seinässä on käyty kirkkomme kiivaimpia keskusteluja.

Kirkkoa on vaikea rakastaa myös siksi, että kirkko on kiinni. Se avataan armollisesti silloin tällöin, kun joku on vahtimassa, miten me kirkon omistajat omaamme pidämme.

***

Seurakuntavaalien hashtagia #minunkirkkoni on moitittu minäkeskeisyydestä. Minun kirkkoni pitäisi olla meidän kirkkomme, koska kirkossa pitää suostua yhteisön osaksi. Kirkko ei anna minun rakastaa itseään tavalla, joka minulle sopii.

Itseymmärryksensä opettamiseen ihastunut kirkko pihtaa sitä, mitä ihmiset rakastavat. Mieluummin opetellaan tuntematon virsi kuin lauletaan se lapsuudesta tuttu. Tapaa, jolla aurinko siivilöityy ikkunan läpi alttarille, tullaan kuitenkin vuosien jälkeen varmemmin muistelemaan kuin tapaa, jolla pappi saarnasi. Vaalien sloganeista #minun mielipiteeni, #minun sanani, #minun ajatukseni ja #minun arvoni puuttuu tärkein: #minun rakkaani.

Ylivieskan kirkko tuskin oli sen tiuhemmassa käytössä kuin muutkaan suomalaiset kirkot. Kun se paloi, sadat ja tuhannet suomalaiset itkivät sitä ja kertoivat, mitä se oli heille merkinnyt. Toivottavasti niin ei käy muiden kirkkojemme kohdalla, jotka omistajiltaan suljettuina käpertyvät kapeuteensa ja menettävät merkityksensä ja joita ymmärretään itkeä vasta sitten, kun niitä ei enää ole.

Kirjoittaja on toimittaja ja kirjailija.

Kuva: Jukka Granström

Lue myös:

Kolumni: Väkevimmät hengelliset kokemukseni olen saanut kaukana kirkon penkistä – lukiessani yksin

Kolumni: Kirkolla on edelleen varaa olla tarvitsematta ihmisiä, vaikka yhä harvempi tarvitsee kirkkoa

Kolumni: Ikävöin kolmiulotteista Jumalaa

Kolumni: Kun kirkko kääntyy ihmisen puoleen, se kysyy, mitä mieltä ihmiset ovat kirkosta

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.