Kolumni: Meissä asuvat arki-ihminen ja havaitsijaihminen, jotka voivat joutua keskenään ankaraan ristiriitaan

Kuva: Rami Marjamäki

Kummassakin kädessäni on tuore kananmuna. Minun pitäisi rikkoa ne kulhoon. Aivoni ovat saaneet käskyn, mutta mitään ei tapahdu. Minä vain katson munia, tunnen niiden täydellisen muodon, kohotan ne valoa vasten, näen kuoren läpi kajastavan hehkun ja painan viileät munat poskilleni; ajattelen munassa piilevää valtavaa voimaa ja elämän salaisuutta.

Juuri nyt en voi rikkoa kananmunia. Niiden kauneus ja täydellisyys ovat vanginneet minut. En pysty ajattelemaan munakasta, vaikka nälkä kurnii vatsassa.

***

Tässä kohdassa tarinan minä katsoo ja todella näkee kananmunan. Hän muuttuu arki-ihmisestä esteetikoksi, kauneuden näkijäksi ja vaalijaksi.

Toisessa hetkessä hän silmää räpäyttämättä napauttaa munan kulhon laitaan ja valmistaa munakkaan. Arki-ihminen on palannut ja hän ajattelee lopputulosta, ihanaa munakasta.

Enimmäkseen me olemme arki-ihmisiä, eikä asioiden, esineiden, paikkojen, rakennusten ja maisemien kauneus estä meitä tuhoamasta niitä, jos siitä on hyötyä, tai meille tarpeeksi hyvin perustellaan niiden tuhoamisesta koituvat taloudelliset edut, edistyksellisyys ja oman elämän, paikkakunnan tai kotimaan kehitys.

Moni on arki-ihmisyyden ohella kuitenkin myös kauneuden ja asioiden syvällisen merkityksen näkevä havaitsijaihminen. Nämä kaksi ihmistä voivat yhdenkin ihmisen sisällä – saati sitten poliittisessa päätöksenteossa – joutua ankaraan ristiriitaan keskenään.

***

Palataan vielä hetkeen ennen kananmunien rikkomista. Olemme keskellä esteettistä havaintoa, kananmunan kauneutta. Kauneus sinänsä ei ole taidetta, vaikka sen muotoja ja täydellisyyttä ihailemmekin. Taide on jotain muuta.

Asetan kameran kuvaamaan minua. Otan jääkaapista kokonaisen kennollisen kananmunia. Nyt tehdään videoinstallaatio, jonka työnimenä on "Kehityksen hinta".

Käynnistän kameran. Puristan kahta kananmunaa käsissäni, kunnes ne räiskähtävät rikki. Kamera kuvaa kasvojani, käsiäni, sormestani tihkuu hiukan verta. Otan toiset munat, kamera käy, munat särkyvät, sisus valuu, minun ilmeeni. Toistan rikkomista kunnes munat loppuvat. Sormessani on haava, josta juoksee veri. Katson kohti kameraa. Leukani vapisee, räpyttelen silmiäni kiivaasti. Ripsien välistä siivilöityy kyynel. Kuva seis.

Lopulliseen istallaatioon lisäisin ehkä munien rikkomisen keskelle rakennusten sortumista kuvaavia välähdyksiä ja muita tuhon kuvia, mutta myös kukkivaa ketoa, virtaavaa vettä ja lapsia hellimässä eläimiä. Ihmisen tuhoamishalua syvennettäisiin näin vastakohdan kautta. Oltaisiin taiteen äärellä.

Arki-ihminen voi antaa tilaa havainnoitsijalle, joka voi kehittää havaintonsa taideteokseksi.

Kaija Pispa

Kirjoittaja on kirjailija ja kirjoittamisen opettaja.

Lue Kaija Pispan muita kolumneja:

Kolumni: Unohdettu taiteilija kuvasi suomalaisuutta syvän lempeästi

Kolumni: Jumalan todempi olemus saattaa löytyä tanssista

Kolumni: Jokainen taiteilija on sateentekijä

Kolumni: Ajattelin kuuntelevani nykymusiikkia väärin, mutta pystyn yhä muistamaan nuo ihanat värit

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.