Kolumni: Monelle kuolleelle kiitos on jäänyt sanomatta – pitäisi muistaa, yrittää edes

Antti Heikkinen, Kotimaan kolumnisti vuonna 2019

Tuli kuolinviesti toissapäivänä. Ei silleesti yllättävä, pysäyttävä kyllä. Viikateukko oli kopannut kelkkaansa ihmisen, jota minulla on paljosta kiittäminen ja jota tulin jo hänen eläessään kiittäneeksikin.

Ei kiitoksen muisto minusta parempaa ihmistä tee. Ei se kuoloa miksikään muuta, eikä se helpota hänen läheisimpiensä surua. Mutta itsestäni se tuntuu tärkeältä. Lie narsistinen ajatus jonkun mielestä, vaan olkoon.

Enemmän ilettää, että monelle kuolleelle kiitos on jäänyt sanomatta. Osalle siksi, jotta he ovat lähteneet tuonilmaisiin itsensäkin yllättäen. Eräille sen tähden, etten ole heidän merkitystään aikanaan ymmärtänyt. Ja kyllä on jäänyt joku kiitos välistä siitäkin syystä, jotta kuolevan luona kyläileminen on tuntunut liian vaikealta. Sellaisia tapauksia ei ole montaa, mutta niiden vähienkin muisteleminen tekee jälkikäteen pahaa.

Yllättäen lähteneiden kohdalla en ole osannut kuin levitellä käsiäni ja ihmetellä, jotta kylläpä olisi pitänyt osata kiitellä, kun viimeksi nähtiin – vaikka hankalahan se on elellä ajatellen jokaista eronhetkeä viimeiseksi.

***

Sitten ovat tosiaan he, joiden merkityksen ymmärtää vasta jälkikäteen. Hyvänpäiväntutut ja satunnaiset juttukumppanit, jotka sattuvat raitilla vastaan ja joiden nimi onkin sitten yllättäen luettavissa kuolinilmoituksesta.

Kohdallani he muodostavat kiittämättä jääneistä kiistattoman enemmistön. Kun pohdiskelen lapsuuttani ja aikaani paikallislehden toimittajana, huomaan poimineeni matkaani paljon monilta vastaansattujilta, joiden elämä on ohimennen hipaissut omaani joko satunnaisen tapaamisen tai pitempiaikaisen, pintapuolisenkin tuntemisen kautta.

Ehkä se hipaisu on jättänyt mieleen jonkin sanonnan tai tilanteen, mukavan tai ikävän. Vasta ajan päästä sen ymmärtää, että keljumaisenkin kohtaamisen muisto voi jalostua positiiviseksi, sitkistäväksi tai sisuunnuttavaksi. Sellaisestakin on syytä olla hyvillään.

***

Me ihmiset jätämme toisiimme jälkiä, isoja tai pieniä. Jotkut jäljet jäävät, eräät peittää elon viima, muutamat kätkemme itse ja juuri ne piilotettavat verinaarmut muistamme usein paremmin kuin ne, joista meillä olisi syytä tuntea kiitollisuutta.

Että kylläpä seuraavan kerran sanon kiitoksen minuun selkeästi jälkensä jättävälle ihmiselle, osuinpa hänen kanssaan juttusille joko kuppilassa, marketin porstuassa tai missä tahansa.

Tai katinpaskat sanon, koska eihän sellaista muista tosielämässä tehdä – en minä ainakaan, olen siinäkin mielessä vajavainen otus.

Mutta pitäisi muistaa. Yrittää edes.

Kirjoittaja on kirjailija ja teatterintekijä 
Nilsiästä.

Kuva: Jukka Granström

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.