Kolumni: On raskas taakka kristitylle jäädä Raamattunsa kanssa yksin

Raamattu

Teologian opinnoistani muistan aina professori Martti Nissisen graduseminaarin. Nissinen luennoi meille pitäen vasemmassa kädessään nahkakantista kirjaa. Se oli hepreankielinen Vanha testamentti. Välillä professori vilkaisi tekstiä ja käänsi sitä sujuvasti noin vain suomeksi. Muistan ajatelleeni, että tuota enempää ei voi ihminen Raamattua arvostaa. Jos tekee elämäntyönsä sen tutkijana ja opettelee sujuvasti lukemaan ja kääntämään muinaista kieltä, jota ei ikinä muuhun tarvitse, mitä se muuta on kuin intohimoa ja rakkautta.

Oma rakkauteni Raamattuun syttyi jo lapsena. Luin sen moneen kertaan kannesta kanteen ja yritin ymmärtää sitä. Nissisen seminaarissa se lopulta aukeni minulle. Nyt ei ollut enää kyse lohduttavista jakeista ja elämää johdattavista ohjeista. Niiden tilalle avautui aivan toinen maailma, kun kertomukset, niiden kirjoittajat, editoijat ja muinaiset yhteiskunnat alkoivat elää minulle. Rakastuin uudelleen.

***

Viime viikonloppuna Kansanlähetyspäivillä kehotettiin rakastumaan Raamattuun. Eihän se ole huono kehotus ollenkaan, etenkään nykyään, kun lukeminen tahtoo ihmisiltä unohtua muutenkin.

Sen rakastumisen käytäntö vain jäi minua mietityttämään: ota Raamatusta rohkaisu ja kilvoittelun ohjeet, jätä vaikeat kohdat omaan arvoonsa. Kyllä se niinkin toimii.

On kuitenkin raskas taakka kristitylle jäädä Raamattunsa kanssa yksin. Vaikka uskonpuhdistajien hieno ajatus olikin, että jokainen voi lukea Raamattua itse omalla kielellään, siinä sortuu helposti yksityiskohtiin, jotka jäävät vaivaamaan omaatuntoa aivan turhaan. On antauduttava kuuntelemaan niitä, jotka ovat elämäntyönään Raamattuun paneutuneet.

***

Rakkaus Raamattuun toimii oikeastaan vähän niin kuin avioliitto. On sellaisia avioliittoja, joissa avioparin keskinäinen suhde jää pintapuoliseksi. Elämä sujuu, mutta toisen mieltä ei tunne vaan hänet näkee omien toiveiden pakonomaisena heijastumana. Jonkinlainen pelko estää kumpaakaan avautumasta. Sitten on niitä aidomman tuntuisia avioliittoja, joissa mennään joskus tuskallisenkin ihanasti pintaa syvemmälle, tunnetaan toisen mielenliikkeet ja ollaan lopulta vapautuneesti yhdessä.

Samoin on Raamatun kanssa. Sen rivien väliin, taustoihin ja historiaan paneutuminen on usein kipeältäkin tuntuva sukellus, jossa muinainen, nykyinen ja jumalallinen todellisuus kolisevat toisiinsa ja muokkaavat lukijan ajattelua ja olemassaoloa. On uskallettava avautua sille matkalle, päästettävä irti pinttyneistä käsityksistään. Lopputuloksena on vapautuneen luonteva ja intohimoinen suhde pyhään kirjaan.

Kuva: Jukka Granström

Lue myös muita Freija Özcanin kolumneja:

Kolumni: Sananvapaus ei tarkoita sitä, että mitä tahansa saisi sanoa ilman seuraamuksia

Kolumni: Kirkosta ei löydetä henkistä hyvinvointia, vaikka kaikki tykkäävät Jeesuksesta

Kolumni: Irlannin tilanne osoittaa, että tiukka kristillisyys ei pelasta kirkkoa

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.