Kolumni: Pääsiäinen kirkastui minulle viime vuonna, kun istahdin yöllä ulos terassijakkaralle

Antti Heikkinen, Kotimaan kolumnisti vuonna 2019

Pääsiäinen oli minulle viime vuoteen asti semmoinen läpihuutojuttu. Hyvät pyhät siinä, lammasta uuniin, paistin vetäytyessä valkosipulipotut kypsiksi ja niiden kypsyttyä pöytään punkut, minttuhyytelöt ynnä muut lisukkeet. Mämmiä jälkkäriksi vaniljakastikkeen kanssa, penskoille suklaamunia ja syönnin päälle hyvät ruokalevot täyden mahan vieressä.

Olin kyllä oivaltanut pääsiäisen kristillisen sanoman jo aiemmin, en minä sitä vähätellyt. Jotenkin vain olin tullut liittäneeksi sen jouluun, mielessäni olin juhlinut Jeesuksen ylösnousemuksen samalla kertaa synttäreiden kanssa. Mutta viime vuonna asia muuttui ja ihan sattumalta.

***

Minä kirjoitin silloin romaania – niin kuin muuten teen nytkin. Kirjoitin yöllä, koska yöt ovat hyvää aikaa kirjoittaa ja pitkien pyhäpäivien väliset yöt vielä parempia, sillä niitä seuraavina aamuina saa nukkua vähän pidempään. Olin hakannut näppäimistöä tuntikaupalla ja sitten menin ulos, istahdin terassijakkaralle ja kuuntelin mykkyyttä.

Autot eivät ajelleet, nähtävästi pimpsarallikuskitkin viettivät pääsiäistä. Vähän odottelin kuulevani joutsenten huutoa, mutta niiden sijaan aloin kuulla vilkasta, hämmentävää ja kiihkeää kirkonkellojen soittoa. Hetken ajan kuvittelin kapinan alkaneen, sitten oivalsin äänen kantautuvan Nilsiän ortodoksikirkolta ja sen tajuttuani hiffasin, että siellä on tietysti joku pääsiäisyön meininki meneillään.

Istuin ja kuuntelin. Kellot soivat. Muuten vallitsi täysi hiljaisuus. Mietiskelin, että ortodoksit ne ovat kovia nimenomaan tätä pääsiäistä juhlimaan, eivätkös ne ensin paastoa ja sitten messua ja sen jälkeen syövät renttelinsä täyteen. Ihan viettävät pääsiäistä kuin toista joulua.

Siinäpä se sitten kirkastui. Taitaahan noilla olla syytäkin juhlia.

***

Viime vuonna se oivallus muutti pääsiäisenviettoni. Sain tavoitettua pyhiin erilaisen tunteen, annoin kirjoittamisen olla ja keskityin olemiseen. Rauhoituin, huilasin, pyhät alkoivat tuntua pyhiltä.

Se tunne ja siihen liittyneet ajatukset jäivät muistiini siksi hyvin, että tänä vuonna oikein odotan pääsiäistä. Olen luterilainen ja kyllähän tästä voi joku mielensä pahoittaa, mutta minä arvelin pääsiäisenalusviikolla paastota ja elellä hiljaisen viikon hiljaisena viikkona.

En alleviivaten enkä toisille samaa tuputtaen, mutta omassa mielessäni. Ja kun pääsiäisen pyhät sitten koittavat, aion vain olla. Levätä, katsella, kiittää.

Niin tehden se lammaskin maistuu paremmalta.

Hyvää pääsiäistä, siunattua suorastaan.

Kirjoittaja on kirjailija ja teatterintekijä Nilsiästä.

Kuva: Jukka Granström

Lue myös muut Antti Heikkisen kolumnit:

Kolumni: Monelle kuolleelle kiitos on jäänyt sanomatta – pitäisi muistaa, yrittää edes

Kolumni: Ihminen muuttuu ja parempaan suuntaan

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.