Kolumni: Pitäisikö kirkon keskittyä enemmän kuviin eikä sanoihin – mallia voisi ottaa Amos Rexistä

Helsingin tuomiokirkko

Evangelismoksen luostarissa Patmoksen saarella on pieni kirkko. Paitsi että se tuoksuu suitsukkeilta, siellä on nähtävää. Sen jokainen seinä on maalattu poikkeuksellisen täyteen värikkäitä ja täyteläisiä freskoja.

Olen aina pitänyt Helsingin tuomiokirkon paljaasta valkeudesta. Siinä on jotain ilmavaa ja pelkistettyä. Tyhjä tila, jonka Jumala itse täyttää, on hyvin luterilaista. Kun vuosi sitten seisoin Evangelismoksen kirkossa pää kenossa katselemassa maalauksia Raamatun hahmoista, enkeleistä ja edesmenneistä pyhistä, jäin kuitenkin miettimään kuvan voimaa. Kirkkoon tuli monenikäistä väkeä. He kävivät läpi ikonit, suudellen niitä jokaista aivan luontevasti kuin vanhaa tuttua.

Näkemästäni vaikuttuneena ostin luostarin kaupasta pienet matkaikonit lapsilleni. Kehotin pitämään niitä mukana, että tulisi mieleen, mistä voi pyytää apua tiukoissa tilanteissa.

***

Jo uskontotunnilla tuli aikanaan opittua, että kirkkoja kuvitettiin, koska ihmiset eivät osanneet lukea eikä latinankielisestä messusta kukaan mitään ymmärtänyt. Kuvista ehkä oppi jotain tai ainakin oli katseltavaa. Luterilaisuus vapautti kansan tästä kaikesta alttaritaulua lukuun ottamatta – ja täytti kuvattoman tilan kansankielisellä sanojen paljoudella.

Tietysti tähän liittyi tiukka linjanveto pyhimysten palvontaan. Luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan edesmenneitä pyhiä ja Mariaa sopii kunnioittaa, mutta ei heistä ole avunpyyntöjen välittäjiksi. Siksi heidän kuviaan ja patsaitaan vieroksuttiin. Tunnustuskirjojen rivien välistä aistii myös uskonpuhdistajien inhon pyhien kuvien takana versonutta liiketoimintaa kohtaan. Pyhimyksille tuodut lahjat ja apua antavan rihkaman kauppaaminen rikastuttivat kirkkoa.

***

Mutta entäpä nykyään? Aikana, jona visuaalisuus on noussut aivan uuteen arvoon, ihminen on alkanut hahmottaa asioita toisin. Näin lehtiä tekevänä jo tietää, että pitkään tekstiin ei kolmekymppisten sukupolvi kykene tarttumaan, ellei sitä rytmitä iso kuva. Vielä nuorempi polvi ei tartu siihen tekstiin sittenkään, mutta kuviin ja liikkuvaan kuvaan kyllä.

Mitä se tarkoittaa kirkon kannalta? Pitäisikö luterilaisten kirkkojen seinät maalata täyteen kuvia? Vai pitäisikö kehittää liikkuvan kuvan maailmoja, joita heijastettaisiin seinille, kuten Helsingin uudessa Amos Rexin taidemuseossa? Liturgian kehittämistä elämyksellisemmäksi pohditaan jo kaiken aikaa.

Ajat muuttuvat, ja ihminen muuttuu. Käytännössä kirkko lopulta aina muuttuu ihmistensä mukana.

Kuva: Olli Seppälä. Helsingin tuomiokirkko.

Lue myös:

Kolumni: Johtuuko katolisen kirkon hyväksikäyttöskandaali heikoista tunnetaidoista?

Kolumni: Voitelen seurakuntalaisia öljyllä – vaikken ihan tarkkaan tiedä, mitä olen tekemässä

Kolumni: Armon meressä on sivumeriä, joissa vellookin moraalinen vaatimus

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.