Kolumni: Rangaistukset vähenivät koulusta ja kirkosta, ja armolliseen kasvatukseen päätyi myös Luoja

Näin koulujen alettua putkahtelee tasaiseen tahtiin tietoisuuteeni mielipiteitä, joissa vaaditaan kouluihin tiukempaa kuria. Järjestys se olla pitää! Luokassa istutaan hiljaa ja käytävillä liikutaan tottelevaisena laumana!

Kurin höltyminen johtuu selvästi rangaistuskeinojen vähenemisestä. Se alkoi siitä, kun lapsia ei saanut enää hutkia viivoittimella sormille eikä panna nurkkaan tai teettää heillä rangaistustöitä. Kotonakin kuri on kadoksissa, koska vitsaa ei saa enää viuhuttaa. Lapset ovat siis pilalla, eikä siitä mitään hyvää seuraa.

Itse olen kuitenkin toista mieltä. Nykykasvatushan on pitkälti keskustelua ja palkitsemista. On helppo toimia lapsen kanssa, kun oikeasti tuntee lapsen eikä vain kuvittele tuntevansa. Silloin voi ohjata ja tukea lasta hyviin ratkaisuihin.

Luottamuksella ja avoimuudella saa paljon aikaan. Ainakin enemmän kuin se vanhemman ajan kasvatus on minussa saanut aikaan. Nykynuorisohan on tavattoman ajattelevaa, hyväntahtoista, ja kykenee ilmaisemaan itseään ihan toisella tavalla kuin mitä itse samanikäisenä.

***

Aika ajoin putkahtelee tietoisuuteeni mielipiteitä, joissa vaaditaan kirkkoon – ja kirkolliseen lehteen – tiukempaa kuria. Ei pidä lässyttää lempeitä vaan lukea tiukasti Jumalan sanaa sellaisena kuin on. On pysyttävä tottelevaisena laumana.

Tämäkin höltyminen johtuu selvästi rangaistuskeinojen vähenemisestä. Enää ei käydä ripittäytymässä ennen jumalanpalvelusta. Tulikivenkatkuiset saarnat, nuhteet, jalkapuu ja kirkosta erottaminen ovat mennyttä aikaa. Pilalla on koko kirkkoväki.

Epäilen kuitenkin, että kyse on aikojen muutoksesta. Kirkollinen elämä kulkee samaa latua kuin lasten nykykasvatus. Raamattua pitää tutkia ja testata todellisuutta vasten. Siitä pitää keskustella, sen kanssa saa erehtyä ja lopulta löytää hyvälle tielle.

Jos kovin tiukka kuri on selkärankaan iskostettu, tällainen vapaampi ote tuntuu tietenkin rajattomalta. On vaikea luottaa siihen, että rajattomuudessa pysyisi kaidaksi kutsutulla tiellä.

Itse olen kuitenkin huomannut, että avoimuus ja luottamus tässäkin asiassa tuottavat hyvää. Käsittääkseni tämän havaitsi aikanaan myös meidän Luojamme yritettyään ensin kasvattaa kansaansa erämaalla, miekalla ja maannielemillä. Hänkin siirtyi rakkaudelliseen ja armolliseen kasvatustapaan perehdyttyään ensin ihmisenä olemiseen ja rakkaan puolesta uhrautumiseen.

***

Itsekurin oppiminen on ihmiselle tarpeellista, mutta kurittaminen kavalasti opettaa pelkoa. Pelko taas tekee ihmisestä luihun. Rakkaudessa sen sijaan ei pelkoa ole. Se tuottaa hyvää hedelmää.

Kuva: Olli Seppälä

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.