Kolumni: Reformaatio on häviäjien historiaa

Sanotaan, että reformaation 500-vuotista taivalta ei saisi viettää, vaan muistaa. Se ei siis ole juhlavuosi, vaan merkkivuosi. Ajatus on hyvä. Pikainen googlaus kuitenkin osoittaa, että reformaatiota on juhlittu ja juhlitaan ympäri maailmaa.

Historian tapahtuman juhliminen on harvoin viisasta. Muistaminen tietenkin on, ja se, että yrittää ymmärtää. Mutta juhliessamme jotain unohdamme helposti historian ristiriitaisuuden ja sorrumme ajattelemaan, että asiat, joita nyt pidämme hyvinä, olivat sitä myös aikanaan.

Tämä vaara koskee mitä suurimmassa määrin reformaatiota, tuota keskiaikaisen maailman kontrolloimatonta räjähdystä. Tapahtuneen juhliminen kritiikittömästi ei sovi historian tosissaan ottavan kirkon arvolle.

***

Luther ja muut reformaattorit nostivat toki esiin myöhäiskeskiajan kirkon vakavia väärinkäytöksiä. Meidän on kuitenkin myönnettävä rehellisesti, että reformaatio tuotti myös huonoja aatteita ja teki yhteiskunnasta aiempaa totalitaristisemman ja patriarkaalisemman.

Toiset pitävät reformaatiota ja Lutherin teologiaa suuremmassa arvossa kuin toiset. Mielestäni meidän pitäisi joka tapauksessa sitoutua ekumenian nimissä yhteen periaatteeseen: kun puhumme omasta historiastamme, meidän on otettava huomioon se, miltä historia näyttää ei-luterilaisten kristittyjen sisarustemme silmin. Meidän ei siis tulisi ottaa itsellemme kunniaa esimerkiksi uskonnonvapaudesta, jonka puolesta baptistit taistelivat luterilaista papistoa vastaan. Eikä meidän ole syytä kyseenalaistamatta sisäistää Lutherin kritiikkiä sitä keskiajan teologiaa kohtaan, jota katolilaiset ystävämme pitävät tärkeänä.

***

Kirjoitamme yleensä voittajien historiaa. Se on harvoin hyvää historiankirjoitusta, ja erityisen vaarallista se on kirkolle.

Kristillisenä kirkkona olemme ennemmin sitoutuneet tapaan, jolla juutalaiset kirjoittavat tarinaansa Raamatussa. Tuo tarina on mitä suurimmassa määrin häviäjien historiaa, jossa niskuroiva kansa ja Jumalan tiet risteävät yhä uudelleen ja uudelleen.

Juutalaisten tarinan juuret ovat orjuudessa. Israelin historiassa ei ole kulta-aikaa, johon palata. Daavid kuvataan syntiseksi, samoin hänen poikansa Salomo. Historia on sarja tapahtumia, jotka seuraavat siitä, että ihmiset eivät elä Jumalan tahdon mukaisesti. Kaikki armo on peräisin Jumalasta, ei menneisyydestä.

Voitokkaaseen kertomukseen kirkosta ei ole aihetta. Se merkitsisi kirkon kutistamista inhimilliseksi valtakunnaksi, joka hylkää totuuden päästäkseen tuomaan itseään esiin. Kirkon täytyy kiinnostua historiastaan vähintään yhtä paljon siksi, että se oppisi virheistään kuin siksi, että se takertuisi menneisyyteen.

Miltä tarina reformaatiosta näyttäisi tästä näkökulmasta? Kuinka reformaatiota aarteenaan pitävä kirkko toimisi, jos se kirjoittaisi historiaansa näin?

Kirjoittaja on teologi ja kirjailija.

Ruotsista kääntänyt: Meri Toivanen

Kuva: Pasi Leino

Edellinen artikkeliSata tärkeää askelta – Kotimaa listaa kirkon historian ilmiöt ja uutiset Suomen itsenäisyyden ajalta
Seuraava artikkeliEssee: Hoivaava hiljaisuus on kansallisaarteemme – vaitiolon hetket ovat mielentiloja

Ei näytettäviä viestejä