Kolumni: Rohkeutta kehiin, kun puhumme Jumalasta!

Hengelinen elämä - Seitsemän sanaa -sarja

Tieteen päivät on vireä vuotuinen tapahtuma Helsingin yliopistolla. Viime viikolla pidetyt päivät käsittelivät tällä kertaa tieteen aloja rohkeuden näkökulmasta. Sunnuntaina yhdessä tilaisuudessa punnittiin rohkeutta tieteessä ja uskonnossa.

Helsingin yliopiston entinen kansleri Ilkka Niiniluoto veti alustuksessaan selvän eron tieteen ja uskonnon välille. Tiede yrittää ottaa todellisuuden haltuun käyttäen kriittistä harkintaa. Uskon hypystä tämä kriittinen harkinta jää Niiniluodon mukaan puuttumaan. Tieteellisten teorioiden esittäminen vaatii rohkeita avauksia, joita tiedeyhteisö sitten kritisoi ja sitä mukaa tuloksia korjataan. Niiniluoto totesi uskonnollisten yhteisöjen sen sijaan vain vaalivan vanhoja dogmejaan.

Toki Niiniluoto totesi uskonnonfilosofian alojen synnyttävän nykyään ajattelua, jonka mukaan ihminen voi sitoutua uskonnolliseen elämänmuotoon, vaikka ei dogmeja pitäisikään totena.

Näkökulma oli mielenkiintoinen. Tiede on siis rohkeaa ja etenevää, uskonto ilmeisen pelokasta ja jämähtänyttä.

Samassa tilaisuudessa puhunut sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa esitti toisen näkökulman. Hän löysi uskosta ja rohkeudesta yhteneväisyyttä. Kumpikin suuntautuu tärkeäksi koettuun, ja ne ilmenevät tilanteessa, jossa toiminnan kannalta keskeistä tekijää ei tunneta. Ne ovat yhteydessä toivoon, ja toivo on aina epävarmuustekijä.

***

Tottahan se on, että kristinuskonto tarjoaa pakopaikan monenlaisten pelkojen vaivaamille ihmisille. Siitä voi etsiä auktoriteettia, joka vapauttaa omasta vastuun ottamisesta. Siitä voi etsiä hyväksyntää ja rakkautta, jota ei tunne saavansa perheeltään tai itseltäänkään. Siitä voi myös etsiä sääntöjä ja kuria, jolla oman hallitsemattoman kaaoksen saa jonkinlaiseen järjestykseen. Tähän kaikkeen voi myös jämähtää kasvamatta koskaan kypsyyttä kohden.

Toisaalta kristinuskon oma paradoksaalisuus ajaa ihmistä maailmankatsomuksellisiin kriiseihin ja ihmissuhdekriiseihinkin – sitä varten kai kristittyjen riitainen yhteisö on olemassa. Niiden kautta syntyy oivalluksia. Uskon totuudet sulautuvat enemmän osaksi omaa itseä sen sijaan, että olisivat ulkoa opittua. Tällainen tietysti vaatii kristityltä rohkeutta kyseenalaistaa omaa ajatteluaan ja tarkastella kriittisesti oppimaansa.

***

Muuan rohkeuden ja kriittisen tarkastelun paikka juolahti mieleeni, kun katsoin tammikuun alussa Yleltä tulleen arkkipiispa emeritus Kari Mäkisen haastattelun. Siinä Mäkinen totesi kokeneensa, että kirkossa me puhumme Jumalasta ikään kuin hän olisi poissaoleva.

Jos näin on, onko tiede ehkä sammuttanut pappien rohkeuden fantasioida, tuntea ja unelmoida jostain Suuremmasta keskellämme? Eihän kristinuskoa ihan järkeenkäyväksi ole koskaan edes tarkoitettu.

Kuva: Olli Seppälä

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.