Kolumni: Sängyn petaaminen on minulle rukousta, minuutin meditaatio

En ole oikein koskaan ollut hyvä rutiineissa, olen pikemminkin tietoisesti vältellyt niitä. Rutiinit ovat edustaneet minulle kangistumista ja keski-ikäisyyttä, vapauden menettämistä ja villin sielun kahlitsemista. Keski-ikäisyyttä ei tosin tarvitse enää kauaa pelätä, sillä määrittelijästä riippuen vanhuus on minulla edessä seuraavien 3–8 vuoden kuluessa.

Rutiineita kartteleva ihminen ei tietenkään ole joka aamu kiltisti pedannut sänkyään. Illalla petaus kuitenkin taas puretaan, ja aamulla on muutakin tekemistä kuin säätää päiväpeiton kanssa. Villiä ja vapaata sielua ei pidä kahlita vuoteen sijaamisen ikeeseen.

***

En tiedä, mitä viime syksynä tapahtui, mutta minä aloin pedata. Joka ikinen aamu olen asetellut peiton, tyynyt ja päiväpeiton nätisti ja kruunannut kaiken vielä parilla sisustustyynyllä. Tämä tuottaa minulle paljon iloa. Se ilo on suurta ja erityistä, jotain, mitä ahkerasti vuoteensa sijannut ei ehkä ihan tavoita. Ennen kaikkea se on iloa elämästä.

Siinä ilossa koen vahvasti Jumalan läsnäolon. Petaaminen on minulle rukousta, minuutin meditaatio. Se on hetki, jossa tuon Jumalalle koko elämäni ja jätän alkavan päivän itseäni isompiin käsiin.

Joku ehkä kysyy, onko Jumalan liittäminen petaamiseen ohutta teologiaa. Onko se liian kevyttä puhetta Kaikkivaltiaasta? Kenties kyseenalaista kristillisyyttä vailla yhteyttä Raamattuun? Ehkä se on uskon yksityistämistä ja kirkon opista liian sivuun menemistä? En kuitenkaan suostu väheksymään aamuista kohtaamistani Jumalan kanssa enkä luokittelemaan sitä kevyeksi kristillisyydeksi. Puhuessani petaamisesta minä puhun Jumalasta.

***

Pitäisi olla itsestään selvää, että kristityt eivät puhu Jumalasta yhdellä ainoalla tavalla. Yksi liittää Jumalan vaikkapa petaamiseen, toinen kaipaa opillisia lauselmia tai suoria lainauksia Raamatusta. Näiden erilaisten tapojen välille syntyy yllättävän herkästi kuilu. Tunnustan kurtistavani kulmiani silloin, kun joku puhuu Jumalasta ja uskostaan tiukasti Raamattua ja Lutheria lainaten. Tulen surulliseksi, kun kuulen, miten "nuo petaamispuheet nyt ovat sellaista höttöistä lässytystä".

Kun Jeesus rukoili, että Häneen uskovat olisivat yhtä, Hän ei rukoillut, että he olisivat samanlaisia. Jotta me kristityt olisimme paitsi yhtä, myös totta, meidän on suostuttava sietämään toistemme erilaista Jumala-puhetta.

Jumala on jotain vielä paljon suurempaa ja ihmeellisempää kuin joka-aamuinen petaaminen tai tarkasti viilattu oppilauselma, mutta molemmissa Hän on läsnä.

Kirjoittaja on mummu ja pappi.

Kuva: Jukka Granström

Lue myös:

Kolumni: Isoäitinä minulla on paikka oudosti keskellä kaikkea ja silti hyvällä tavalla sivussa

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.