Viimeisen sadan vuoden aikana kirkossa on vaihdellut kolme horisonttia, kansallinen, kansainvälinen ja paikallinen. Tämän viikon piispanvaalissakin ehdokkaat erottuivat toisistaan näiden tasojen mukaisesti. Oikeastaan löytyy neljäskin taso eli yksilön kanssakäyminen Jumalan kanssa.
Itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä kirkko oli kansallinen tukipilari ja isänmaalla oli kirkossa keskeinen asema. Sitä edustavat nykyisetkin odotukset kirkon näkyvyydelle yhteiskunnassamme.
Toisessa maailmansodassa kansallinen näkökulma koki kolauksen. Se jäi kyllä elämään veteraaniuskonnollisuudessa ja elpyi uusvaltiokirkollisuudessa, mutta aika oli kansainvälisyyden. Keskiöön nousivat ekumenia, lähetys ja kehitysmaatietoisuus. Ei katsottu vain kirkkoa Suomessa, vaan kristinuskoa maailmassa.
***
Nyt tulisi kiinnostua paikallisesta tasosta. Avainasemassa on maallikoiden ja pappien sujuva työnjako ja molemminpuolinen arvostaminen. Perinteinen työnjako on ollut sellainen, että maallikot osallistuvat tukitoimintoihin ja papit vastaavat ydintoiminnoista. Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että maallikko keittää kahvin, pappi juo sen. Työntekijäporukassa sitä, että suntio kytkee mikrofonin päälle ja pappi puhuu siihen.
Suhteen voisi kääntää toisin päin. Seurakuntalaiset huolehtisivat uskontopuolesta, kun palkatut työntekijät pitävät tilat siistinä ja lumet lakaistuna. Ei se kovin paljon huonommin voisi mennä kuin nykyään. Me papit sovimme hyvin myös niihin tehtäviin, joihin ei ole vapaaehtoisista tungosta. Veisaamaan haudalla hyytävässä räntäsateessa ”Sun haltuus …”
Mikä pappi on? Verbi Dei minister – Jumalan sanan palvelija. Hänen ei tarvitse olla esiintyjävirtuoosi, mediapelle tai jonglööri. Riittää, kun tutkii Sanaa, vähän opettaakin sitä ja tukee maallikkoja.
Papin ei pidä olla omaan ääneensä ihastunut latteuksien toistaja. Seurakunta ei ole yleisö vaan yhteisö. Pitkään se oli lähinnä virasto. Melkoiselle osalle papeista olisi vain helpotus, jos maallikot hoitaisivat puhetilaisuudet. Ja olisi se sitä usein seurakunnallekin.
Isä Camilloja ei ole kuin elokuvissa ja Pälkäneellä. Muualla rahvaan tavoittaminen ja hyvällä sanalla palveleminen onnistuu seurakuntalaisten yhteistyöllä, jossa kirkon herrojen arvovaltapyyteet ja ryhmäkuntien uskonnolliset intohimot siirretään syrjään. Tärkeämmän tavoitteen tieltä. Seurakunnan on helppo luoda paikkakuntalaisiin ensikontakti, mutta miten he tulisivat toistekin? Vai pitäisikö asettua pysyvästi ihmisten luo?
***
Kirkon tulevaisuuskomitea kehotti siirtymään virkavaltaisesta ja työntekijäkeskeisestä toimintakulttuurista seurakuntalaislähtöiseen. Miten se toteutetaan? Siihen ei tarvita keskushallinnon virkamiehiä. Entä jos piispat luotsaisivat?
Kirjoittaja on teologian tohtori ja seurakuntapastori.
Kuva: Jukka Granström
Lue myös:
Kolumni: Paavo Ruotsalaista on peilattu aina oman ajan ihanteisiin – kuten muitakin herätysjohtajia
Kolumni: Reformaation merkkivuonna on puhuttu kolmesta asiasta – jääkö varjoon ajatus armosta?
Kolumni: Kirkon ei tarvitsisi pelätä niin paljon jäsenkatoa, jos seurakunnissa olisi enemmän lämpöä
Kolumni: Parissasadassa vuodessa kristillisyydestä on tullut geenimuunneltua