Kolumni: Suu poikki!

Peli poikki! Kymmenet tuhannet suomalaiset tulivat ulos kaduille ja toreille ja vaativat vihapelin puhaltamista poikki.

Hienoa. Entä sitten?

Miten ottaa seuraava askel sanoista teoiksi? Tai edes sanoista sanoiksi?

Sillä näyttää pahasti siltä, että jatkamme kolumnisti Jyrki Lehtolan sanoin vaikenemista eri asioista. Peli on poikki, mutta niin on suukin. Vihapuhe loiskiehuu netissä voimissaan, mutta virallinen, opportunistinen hiljaisuus on korviahuumaava.

Paperittomiksi jäävistä pakolaisista on kuitenkin paha olla puhumatta. Heitä on ensi lumien sulaessa keskuudessamme tuhansia – sikäli kun kestivät yli talven. Ruotsin poliisi ilmoittaa etsivänsä 12 000:ta laittomasti maahan jäänyttä. On ilmeistä, että nämä rusentuvat henkensä pitimiksi meitä helpommin rikokseen, tekijöiksi tai uhreiksi. Kuinkas sitten se suu pannaan, joka nyt on pantu kiinni ja poikki, hyvät vallanpitäjät ja arvoisat kristityt?

Meidän kirkon tavisjäsenten elämöinti on toistaiseksi jäänyt pihinäksi. Kristittyjen vaaliäänet kelpaavat, mutta sen jälkeen heitä ei kuulla. Usko ilman tekoja on kuollut; melkoisen uskon joukkohaudan reunalla seisomme siis nyt.

Kristitty pääministeri kertoi vilkaisemallakin havainneensa, että hänelle lähetetyt sadat käsin kirjoitetut kirjeet ovat pääasiassa yksittäisten kertomusten samankaltaista vatvomista. Ne ovat lisäksi enimmin ruotsinkieliseltä älymystöltä, ei siltä tavalliselta kansalta, jonka perään kaikilla puolueilla on nyt kova kiima.

Kristitty ministeri tietää näiden kirjeiden olevan tiedotusosastolla, kuten muutkin lapselliset toivekirjeet joulupukin pajan perukoilla.

Kristitty kansliapäällikkö kehottaa sulkemaan turvatta jääneiltä ovet, jotta he pystyisivät talvipimeässä löytämään kotiinpaluun. Routa pakolaisen kotiin ajakoon, olkoonkin että kotia ei enää ole.

Kristityt piispat lupaavat toki, että kirkko ei sulje oviaan, mutta eivät pyydä juurikaan porstuaa peremmälle, josta poliisin on kätevä piiloutujat poimia. Piispat tanssivat nuoralla yhtäältä kansalaistottelemattomuuden ja spontaanin lähimmäisenrakkauden, toisaalta valtion suopeuden ja laillisuuden välillä. Kirkkoturva on tämmöinen tekninen käsite, ojentaa piispa Simo Peura kuumakalleja jo ennalta.

Mitä siis tekee yksittäinen kristitty? Mitä tahtoo, osaa, uskaltaa?

On helppo olla tuhansien joukossa huutamassa rauhaa ja rakkautta. On eri asia törmätä maahanmuuttajaa pahoinpitelevään odinistijoukkoon yksin pimeällä kadulla.

On helppo kokea sydämen sykintää vetoavien samettisilmäisten lasten kanssa. On toinen juttu tavata paluumuuttanut ja Daeshin koulutuksessa toiseksi muuttunut vanha kaveri ostarilla.

On helppo olla etäkristitty ja panna kädet hurskaasti ristiin. On toista joutua käärimään hihansa ja tarttua toimeen, ei vain banderolliin.

On helppo olla se kivi, joka loppuun asti turhautuneena huutaa omasta kodistaan tai saarnatuolistaan käsin. On vaikea olla kohteena, kun raivon ja rasismin kivet alkavat viuhua omaa päätä kohti.

On helppo olla ihminen. On vaikea olla lähimmäinen. Onneksi me emme ole yksin.

Kirjoittaja on pappi ja lähimmäinen.

Kuva: Joona Raudaskoski. Lauttasaaren kirkon tiloihin majoitettiin pakolaisia syyskuussa 2015. Kirkon tiloja otettiin hätämajoituskäyttöön kaupungin pyynnöstä.

Lue myös:

Kolumni: Pudokkaista tulokkaita

Edellinen artikkeliValomerkki: Lähes puolet Helsingin kirkkovaltuutetuista antaa tukensa vihkimisille
Seuraava artikkeliTulipalon runteleman kirkon uusi elämä alkoi Ruskealassa

Ei näytettäviä viestejä