Kolumni: Tervetuloa kotiin

Mummoni joutui jättämään kotinsa Suistamolla, Laatokan pohjoispuolella, kahteen kertaan: ensin paetessaan talvisotaa ja jälleen jatkosodan aikana. Kodittomuuden kokemus seurasi häntä elämän loppuun asti. Vaikka menetetty koti oli köyhä maalattiainen mökki, se oli kuitenkin koti, johon mummo kaipasi vielä dementoituneenakin.

Suomessa elää valtava määrä meitä evakkojen jälkeläisiä. Sotavuosien jälkeen tässä maassa kohtaamamme kodittomuus on monipuolistunut ja lisääntynyt. On kaukaa tulleita sotaa paenneita ihmisiä, joiden kodit ovat ehkä jo tuhoutuneet. Oli pakko paeta, jos halusi jäädä henkiin. Jonkun toisen koti hajosi, vaikka asunto jäi ehjäksi, eikä hän pysty kokeman olevansa kotonaan enää missään. Voiko minkään pysyvyyteen enää luottaa? Kolmas lähti kotoa seuraamaan unelmiaan opiskelu- tai työpaikan perässä toiseen maahan. Heille kysymys "missä kotisi on?" ei ole niin yksinkertainen, kuin miltä se kuulostaa. Kotinsa menettänyt etsii paikkaa kotiutua.

Suomen ev.-lut. kirkko on monin paikoin toiminut esimerkillisesti maallisen kotinsa menettäneiden hyväksi. Ihmiset eivät kuitenkaan tarvitse ainoastaan kattoa pään päälle ja ruokaa vatsaansa. Koti on ennen kaikkea turvallinen yhteisö. Tämän turvallisen yhteisön puute koskettaa huomattavasti suurempaa joukkoa ihmisiä kuin aineellinen kodittomuus.

Toimiva ja elävä seurakunta on itse vastaus tuohon kaipuuseen, vaikka sen lopullisena päämääränä onkin johtaa ihmisiä Kristuksen kautta iankaikkiseen kotiin. Ei siis ole ihme, että muun muassa Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen käyttämä slogan "tervetuloa kotiin" lienee suosituin seurakuntaslogan kautta maailman. Luterilaiselle pohjalle on hyvä luoda yhteisöjä, joihin ihminen on tervetullut säröineen ja kolhuineen armahdettavaksi ja aloittamaan alusta.

Kirkolliskokous käsittelee ensi viikolla Kirkon tulevaisuuskomitean mietintöä, jonka kehitysehdotuksissa esitetään mahdollisuutta perustaa henkilöseurakuntia parokiaaliseurakuntien rinnalle.

Nykyinen seurakuntarakenne olettaa edelleen, että yhteisöllisyys noudattaa kuntien ja kaupunginosien rajoja. Tiheästi muuttavat nuoret aikuiset tipahtavat helposti kirkon päätöksenteon ulkopuolelle, koska seurakunnan luottamustehtävät menettää muuttaessaan toisen seurakunnan alueelle. Rakenne tuottaa hengellisiä evakkoja, vaikka sen tulisi toimia päinvastoin: Tarjota pysyvyyttä ja turvallinen yhteisö repaleisen elämän keskellä.

Henkilöseurakuntamallissa on mahdollisuudet ratkaista nämä ongelmat etenkin, jos siinä uskalletaan olla riittävän rohkeita. Vaikka henkilöseurakunta toimisi tietyn seurakuntayhtymän alueella, siihen tulisi voida kuulua riippumatta asuinpaikasta. Ratkaisukeinot löytyvät, jos tahto riittää ylittämään hallinnollisen laiskuuden.

Kirjoittaja on Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen (Sley) Helsingin Luther-kirkon teologi.

Kuva: Olli Seppälä

Lue myös:

Kolumni: Avioliitto ei ole kirkon ainoa siunaus

Kolumni: Saako uskova itkeä hautajaisissa?