Kolumni: Väkevimmät hengelliset kokemukseni olen saanut kaukana kirkon penkistä – lukiessani yksin

Kaisa Raittila

Pääkaupunkiseudulla käydään keskustelua kirkollisesta viestinnästä. Toisten mielestä sen pitäisi tarjota alusta moniääniselle keskustelulle ja aineksia elämänkatsomuksen rakentamiseen. Toisten mielestä sen pitäisi markkinoida kirkkoa ja kutsua ihmisiä seurakunnan toimintaan.

Jälkimmäisiltä jää huomaamatta, että tavoitteissa ei ole suurta eroa. Vain käsitys kirkosta ja kristitystä on toisenlainen.

Kirkollinen viestintä on ollut vaikeuksissa yli kaksi tuhatta vuotta. Asioiden paljous usein näköalat peittää, veisataan virressä.

Seurakunnissa tiedotusvastaavat hukkuvat toisarvoiseen sälään. Ohjelmatoimistotautiin sairastuneet työntekijät luulevat, että on kuoleman merkki keskittää voimat ja toteuttaa yksi hyvä kymmenen keskinkertaisen sijaan.

Nähdyksi tulemisen tarpeeseensa sairastuneet seurakuntalaiset vaativat, että juuri heidän pieni piirinsä mainitaan. Tiedotusvastaavan aika menee kellonaikoja ja tapahtumapaikkoja tarkistaessa. Pahimmillaan hänen tuloksellisin työnsä pölyttyy esitteenä kirkon eteisessä.

Suuri enemmistö suomalaisista kristityistä ei ole kiinnostunut kirkon toiminnasta. Se on paha piikki kirkon lihassa. Sitä pahemmin piikki jomottaa, mitä työntekijä- ja instituutiokeskeisemmin ajatellaan. Kirkolliseksi aktiivisuudeksi lasketaan vain kirkon omiin tiloihin hakeutuminen. Katsomuksellinen keskustelu työpaikan kahvipöydässä tai harras lukuhetki kirkollisen julkaisun äärellä on toisarvoista.

***

Miten minusta olisi tullut minä ilman moniäänistä kirkollista mediaa? Mikä olisi rakentanut kristityn identiteettiäni paremmin kuin kirkkojen uutiset eri puolilta maailmaa, kirkollinen näkökulma yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja oikeaa suuntaa etsivät mielipiteet? Väkevimmät hengelliset kokemukseni olen saanut yksin, lukiessa, kaukana kirkon penkistä.

Ilman huolellisen toimitustyön tuottamaa, kirkkoa rehellisesti mutta rakentavasti tarkkailevaa mediaa käsitykseni kirkosta olisi satunnaisen paikallisseurakunnan varassa. Saattaisin luulla, että kirkkoa kiinnostaa vain helluntain jälkeisten sunnuntaiden numero tai päiväkerhoon ilmoittautuminen.

Ja vielä tämäkin, kirkollisen viestinnän perusoppimäärä: Kirkko ei ole huono viestijä siksi, että sillä olisi huono viestinnän väline. Se on huono viestijä siksi, ettemme ymmärrä oman jokapäiväisen viestimme painoa. Miten minä suhtaudun toiseen ihmiseen, sellainen on sen toisen ihmisen Jumala.

Kirjoittaja on toimittaja ja kirjailija.

Kuva: Jukka Granström

Lue myös:

Jaakko Heinimäki ihmettelee piispa Laajasalolta tullutta kritiikkiä: "Tämähän on Jeesuksen seuraajien media"

Teemu Laajasalo mielipidekirjoituksessa: Kirkko ja kaupungin kannattaisi siirtyä toimintaa mainostavaksi jäsenlehdeksi

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.