Kolumni: Yksi kauneimmista joulumuistoistani syntyi hautausmaan parkkipaikalla

Antti Heikkinen, Kotimaan kolumnisti vuonna 2019

Niinpä se taas hujahti vuosi. Kohta ollaan joulussa. Sen kunniaksi kerron yhden kauneimmista joulumuistoistani.

Tästä on aikaa palttiarallaa vuosikymmen, kun tulin viettäneeksi jouluni yksin. Pääsyy oli, että kiertelin puolipäivästä iltamyöhään toisten kodeissa tekopartaan, karvalakkiin ja punaiseen nuttuun sonnustautuneena. Kun iltakymmenen kantturoissa vaihdoin siviilit ylleni, olin kypsä lepoasentoon enkä jaksanut ajaa kotipaikalleni mikrottamaan jäähtynyttä lanttulaatikkoa.

Pistin pitkälleen silloisen boksini sohvalle, urvahdin aikani ja piristyttyäni lähdin kävellen hautausmaalle. Kuten tiedämme, ne ovat aattoiltana maailman kauneimpia ja rauhallisimpia paikkoja – viimeistään kynttilänviennistä yhytän oman joulumieleni yhä nykyisinkin.

Tepastelin pikkupakkasessa kirkkomaalle nousevaa rinnettä, kun takaani purjehti hävyttömän iso citymaasturi. Autossa oli venäläiset rekisterikilvet ja kohdallani se hidasti roimasti, jurruutti kappaleen matkaa kävelyni tahtiin ja kiihdytti sitten ohitseni. Näin auton pysähtyvän hautausmaan autiolle parkkipaikalle ikään kuin odottamaan minua.

***

Ihan saatan arastelematta sanoa, jotta kyllähän siinä monenmoista aatosta kävi mielessä. Päällimmäisenä tuuma siitä, että lieköhän tämä nyt hyvän edellä. En silti kääntynyt takaisin, jatkoin matkaani ja päästyäni parkkipaikan kulmalle nousi maasturista ulos minua kaksi päätä pitempi mies. Olimme molemmat katulamppujen kiiloissa, taivas haprasteli lumisadetta. Minä pysähdyin, mies tuijotti minua ja minä häntä.

Ajankulusta en osaa sanoa. Saatoimme mollottaa toisiamme minuutin tai kymmenen. Nieletti. Sitten mies otti taka-askeleen, kurotti kätensä autoon ja minä nielaista luksautin syvään.

Ja tiedän kyllä: näin kerrottuna tämä kuulostaa pöljältä, mutta kyllä se paikan päällä koettuna aika tiivistunnelmainen hetki oli.

***

Arvatkaas, mitä mies autostaan otti?

Ei mitään. Hän laittoi radion päälle. Ison auton kajarit alkoivat kaikaa venäläisen kuoron tulkintaa Jouluyö, juhlayö -laulusta.

Herra isä, miten kaunis se olikaan. Seisoimme yhä aloillamme, tuijotimme toisiamme ja laulu soi loppuun. Sitten mies nosti minulle kättään, moikkasin takaisin ja hän ajoi pois.

En vielä tänä päivänä tiedä, mitä siinä tapahtui. Mutta kauniin muiston sen jätti.

Silloin opin, ettei joulu muovista synny.

Rauhallista rauhan aikaa.

Kirjoittaja on kirjailija ja teatterintekijä Nilsiästä.

Kuva: Jukka Granström

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.