Kolumni: Ystävyys Inkerin kirkon kanssa opettaa, miten tavoitella uusia jäseniä

Matti Revon kolumnikuva.

Inkerin kirkolla on monia ystävyysseurakuntia Suomessa. Suhteita luotiin neuvostoajan päätyttyä ja Venäjän-matkailun helpotuttua. Noilta ajoilta muistiin piirtyivät syrjäseutujen suomea puhuvat vähävaraiset vanhukset. Monen mielessä Inkerin-ystävyys on joko heimoajattelun sävyttämää köyhien avustamista tai herätysliikkeitten lähetystoimintaa siellä, missä voi vapaasti vastustaa naispappeutta. Mutta kannattaa tehdä opintomatka Pietariin Pyhän Annan kirkkoon.

Pyhä Anna oli alun perin saksalainen kirkko. Neuvostoaikana se muutettiin elokuvateatteriksi, ja lopulta siinä toimi yökerho. Kun Pietarin kaupunki kymmenkunta vuotta sitten ryhtyi palauttamaan kirkkoa oikeille omistajilleen, siinä syttyi tulipalo. Kaupunki kustansi uuden katon, mutta saksalainen seurakunta ei enää halunnut Pyhää Annaa ristikseen. Inkerin kirkko on nyt käynnistänyt siinä oman urbaanin missionsa. Mallia on haettu Tukholman Santa Klarasta.

Seurakunta on avannut tulipalon turmeleman kirkkonsa kulttuurille. Suurkaupunki pursuaa taiteilijoita, muusikoita ja esiintyjiä, jotka kilpailevat saadakseen työnsä hämärään ja kylmään kirkkosaliin. Yläsalissa kokoontuu kursseja ja kerhoja. Seurakunta pitää pelastusarmeijan kanssa soppakeittiötä sekä kahvilaa ja järjestää kristinuskon alkeiskursseja. Mustuneesta kirkosta on tullut nuorten aikuisten eksoottinen kohtaamispaikka. Sunnuntaisin pidetään kolme jumalanpalvelusta, yksi englanniksi ja kaksi venäjäksi. Sisään poikkeavista irrallisista kasvaa hengellinen yhteisö, joka löytää Kristuksen metropolin kuhinan keskellä.

***

Vastaavia kaupunkiteologian sovelluksia olen nähnyt monin paikoin ystävyyshiippakunnissa. Baltimoressa oli tyhjentyneessä kirkossa aloitettava alusta ja tarjottava naapuruston asukkaille tila heidän omille toiminnoilleen. Manchesterissä oli kirkon nurkkaus sisustettu olohuoneeksi sohvineen. Pöydällä on palapeli, jota yksinäiset saavat tulla näpräämään. Arkipäivän pistäytyjistä kasvaa vähitellen sunnuntain seurakunta.

Suomen kaupungeissa tuntuu vielä kansankirkon läsnäolo. Se kuitenkin hiipuu hiljalleen taustasäteilyksi, jonka erityislaatu hädin tuskin erottuu muusta. Miksi tulla kirkkoon? Kokonaisvaltainen evankeliumi koskettaa koko ihmistä. Ennen pitkää on vaihdettava strategiaa ja ryhdyttävä viimeisten jäsenten pidättelemisen sijasta tavoittelemaan uusia.

Mutta ehkä kirkon muutos tapahtuu samoin kuin alkoholistin raitistuminen eli vasta pohjakosketuksen kautta.

Kirjoittaja on Tampereen hiippakunnan piispa.

Kuva: Jukka Granström

Lue myös:

Kolumni: Vanhat uskontunnustukset käsittelevät oikean etiikan sijasta oikeaa uskoa

Kolumni: Kaste on muidenkin kuin perheväen juhla

Kolumni: Kirkon tehtävänä on julistaa evankeliumia, joka on toisenlainen kuin monet toivovat

Kolumni: Onko arkkipiispa kirkon pää vai Jumalan uskollisuuden merkki?

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.

12 kommenttia

  • Joku kommentti. Lievästi mukana olleena viime vuosituhannella muistelen, että Perustettiin IKLY-niminen ryhmä toimiman asioiden järjestelemisessä, kun buumi oli kuin klondiken kultaryntäys. Silloin sovittiin, että Suomen kirkon ongelmakohtia ei viedä sinne eikä mennä ryminällä vaan pyydettyinä julistamaan sanaa sanan nälkäisille, kun oma papisto siellä ei olisi mitenkään jaksanut hoitaa koko valtakunnan aluetta. En usko, että kenenkään pääagenda on jonkin ilmiön vastustaminen varsinkaan viemisinä sinne olisi ollut rikkaruohon kylvöä.

    Olen ollut Pushkinin kirkossa jumalanpalveluksessa, johon oli tullut 9 bussilastia. Jokaisessa suurinpiirtein oli kuoro, joka halusi esiintyä. Ryminällä tultiin ja ryminällä lähdettiin, kun laulut oli laulettu. Kuvia otettiin kyllä paljon ja salamat välkkyivät, täytyihän olla todisteet, että kirkossa on käyty. Olin tulla sekopäiseksi siitä touhusta, mutta sitten kiinnitin huomioni niihin mummoihin, jotka kyyneleet silmissä ihmettelivät sitä menoa. Kun näkee käsin kirjoitetun virsikirjan ihmisen kädessä, niin voi päätellä mistä on kyse.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Voi olla, että kirkko uskaltaa höllätä kansankirkkostrategiaa vasta pohjakoskekuksen kautta. Nyt vain olisi aivan mahtava tilaisuus tehdä ennakoivia muutoksia. Esimerkiksi osan työntekijöistä voisi pitää nykyisen linjan palvelijoina mutta samalla ehkä kolmanneksen, voisi vapauttaa luomaan tulevaisuuden seurakuntaa vanhan rinnalle. Uskon, että suurin osa työntekijöistä haluaa tehdä suurinpiirtein nykyistä mallia mutta joukossa on niitäkin, jotka kaipaavat jotakin uutta. Heidät pitäisi vain päästää irti eikä hyydyttää motivaatiota nykyisen systeemin pyörittämisellä.

    Mitä se tulevaisuuden kirkko sitten on? Juurikin sitä, millaisena Repo sen kuvaa. Seurakunnista tulee kokonaisvaltaisia yhteisöjä, joiden ytimessä sykkii vahva hengellisyys mutta jotka toimintatavoiltaan ovat ennakkoluulottomia ja kokeilunhaluisia, ja missionaarisia. Tulevaisuuden kirkko ei ole työntekijäkeskeinen palvelulaitos vaan jäsentensä vapaaehtoisen panoksen kautta sykkivä yhteisö. Siitä on Suomessakin jo jonkinverran kokemuksia. Mm. Hengen uudistuksen Spirit-verkosto on koonnut näitä kokemuksia ja osaamista yhteen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Jopa tuli hyvää tekstiä Piispalta. Se vain jäi mietityttämään, että jospa pohjakosketuksen jälkeen ei enää voi korjata yhtään mitään. Entä jos kirkko on silloin jo menettänyt verotusoikeuden, tilat ja työntekijänsä. Pohjakosketukseen joutuu aina yllättäen ja myös kovalla ryminällä. Ketä, tai mitä jää näitä kirkon mahdollisuuksia siinä sitten toteuttamaan? Yhtä hyvin voi olla se tilanne, ettei pohjalta Suomen EVLUT-kirkko enää nouse.

    Meidän pikkukaupunkilaisten – ja ahkerien kirkossakävijöiden varassa ei kirkko kauaa kestä. Suurimmissa kaupungeissa asiat ratkaistaan. Siellä muutosta pitäisi alkaa rakentamaan nyt, kun kaikki edellytykset on vielä olemassa. Pikkuhiljaa mahdollisuudet menetetään ja loput katoaa vauhdilla. Nyt on suurten kaupunkien etsikon aika. Jos se hukataan, niin ei hyvältä näytä. Ennen kuin on jo liian myöhäistä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Suunnan muutos pitäisi tapahtua nimenomaan juuri rippikoulutyössä. Toiminnan tavoitteeksi tulisi tehdä leiristä sellaisella tavalla mielekäs kokonaisuus, että nuoret kokisivat jatkossa seurakunnan toimintaan osallistumisen mielekkäänä. Ripareiden on oltava kaiken alku. Työntekijöiden ja koko riparin tavoite on asetettava siihen. Kyllä nuoria alkaa seurakunta kiinnostamaan, kun seurakunta oikeasti kiinnostuu nuorista.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Werner Janhonen sanoo:

      Tärkeimmät työntekijät ovat isät ja äidit, kodit ja perheet. Heillä on vastuu. Kun seurakunnassa käydään jopa 100 vuotta joka viikko, yhdellä rippikoulu viikolla ei ole juuri mitään merkitystä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Werner Janhonen sanoo:

    “Herätysliikeitten lähetys”toimintaa” siellä, missä voi vapaasti vastustaa naispappeutta.”

    Tämä kertoo piispan vähättelevästä ja leimaavasta asenteesta toisten työtä kohtaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Kiviranta sanoo:

      Eipä piispa tainnut kirjoituksessaan tätä tarkoittaa. Hän viittasi joidenkin mielikuvaan. Kirjoitus tahtoi korjata tätä joidenkin mielessä olevaa väärää mielikuvaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Olen päässyt näkemään ja itsekin vetänyt leirin, jonka jälkeen 99 % leiriläisistä lähti mukaan. Joten kyllä viikon riparilla on suuri merkitys, jos asenne on oikea. Yleensä vetäjien tavoitteena on vain tehdä työ, eikä nuorten kokemusta oteta aidosti huomioon. Riparia ei pidetä silloin nuoria varten. Joten ei sillä silloin ole merkitystä. Usein kuulee nuoria syytettävän siitä ettei heitä kiinnosta. Vetäjät itse aiheuttavat sen , jolleivat itse edes pyri herättämään kiinnostusta. Sitten syytetään nuoria, ettei niitä kiinnosta.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • kimmo wallentin sanoo:

      Pekka: “Sitten syytetään nuoria, ettei niitä kiinnosta.”

      Jaa, etteikö muka kiinnosta. Kyllä kiinnostaa. Uskonasiat tuskin, mutta vastakkainen/ oma sukupuoli kyllä. Riparilla minäkin ensimmäisen kerran sain nykyiseltä vaimoltani.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Manu Ryösö sanoo:

    Matti Repo ottaa esille yhden Inkerin kirkon uuden polven tavoittavan työn muodon. Mukava, että tämä on noteerattu piispallisellakin taholla.

    Samaan aikaan, kun Inkerin kirkko on tällä tavalla innovatiivinen, se on myös ihmiskuvassaan ja virkanäkemyksessään perinteinen. Iloitsen Inkerin kirkosta, omasta kirkostani mm siksi, että nämä kaksi asiaa kulkevat siellä sisäkkäin ja rinnakkain.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Mikko Suni sanoo:

    Minulle Inkerin kirkko näyttäytyy historiassaan paljon kärsineenä ja Jumalan kokonaiselle sanalle uskollisena pysyneenä.

    “Jos Jumala on puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan”

    Ilmoita asiaton kommentti