Kun kirkkoon valitaan piispa, hänet valitaan johtajaksi. Kirkollisesti puhutaan näennäiskainosti paimenesta, mutta se on vain kielikuva: aikuisten oikeasti piispa on johtaja, joka antaa vihkimyksessä kasvonsa instituution keulakuvaksi.
Helsingin piispa Teemu Laajasalo jos joku tietää tämän, tiesi jo ennen kuin ryhtyi edes harkitsemaan piispaehdokkaaksi ryhtymistä. Keulakuvan kohtalona on ottaa maailman pärskeet rinnuksille. Hän puhuu aiheesta Diakonia-ammattikorkeakoulu Diakin verkkomedian, Dialogin, teemanumerossa.
– Kirkkoa johdetaan kasvoilla, ja puheella ja tekemisellä on merkitystä. Piispa antaa kasvot oman hiippakunnan tärkeälle työlle ja kertoo, mihin suuntaan kirkollisen työn on mentävä ja mihin ei, hän sanoo lehdelle.
Diakin kirkon alan koulutuspäällikkö Jussi Murtovuori puolestaan kommentoi Laajasaloa samaisessa Dialogissa sanomalla, että vastuuta kirkon sanoman levittämisestä ei voi sysätä vain harvoille, vaan vastuu kuuluu jokaiselle seurakuntalaiselle.
– Työntekijän tulee olla alueensa ihmisten ja yhteisöjen arkisessa toiminnassa mukana, osallistuen tehtävänsä pohjalta, Murtovuori sanoo.
***
Kiinnostava avautuminen Laajasalolta ja kiintoisa jatkokommentti Murtovuorelta. Kumpi on oikeassa? Kumpikin, riippuen näkökulmasta.
Ensinnäkin Murtovuori tuskin tarkoitti, että olisi vain kaksi vaihtoehtoa: piispa vastaan seurakunnan työntekijät tai jopa kaikki seurakuntalaiset. Mutta jos näin olisi, yksilön kasvot voittaisivat väkijoukon kasvottomat kasvot.
Silti arkisena käytännön faktana säilyy, että piispa on kirkon kasvot ainakin mediaan ja suureen yleisöön päin. Kuinka voisi muuten ollakaan. Media haluaa puhuvan pään, jolta irtoaa kommentti, mieluiten fiksu ja osuva. Piispan rooli on sanoittaa niin ilosanomaa kuin mahdollista kirkollista sotkua.
Piispan kasvojen takana on aina jonkinlaista teologista kölipainoa. Mediaa tämä oppilauseiden tihentymä tai sen osaamisesta saatu arvosana ei kiinnosta, vaan ihminen, jonka yhteisö on nostanut kokkamiehekseen. Esimerkkinä käyköön politiikan maailma ja SDP:n tilanne. Puheenjohtaja Antti Rinne on sairauslomalla ja media kyselee (yleisön suulla): Kuka sanoo demarien kannan? Varapuheenjohtaja, mutta riittääkö se? Ilmeisesti ei.
Sekin on fakta, että piispa ei ehdi kaikkialle, joten kuka on kirkon kasvot paikallistasolla. Yleensä kirkkoherra, mutta muukin pappi käy, varsinkin jos hän päästää suustaan mediaa kiinnostavia sammakoita. Esimerkkinä Kristiinankaupungin ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherran ja kappalaisen joutuminen homonäkemyksistään varsinaiseen somemankeliin.
***
Mutta onko jokaisesta seurakuntalaisesta kasvoiksi, ikään kuin sanoman johtajiksi? Entä jokaisesta kirkon noin 20 000 työntekijästä uskon sisällön johtajaksi?
Tuskinpa.
Kirkko ja seurakunta nyky-Suomessa ei ole sellainen yhteisö, että jokainen konfirmoitu voisi ryhtyä sen mannekiiniksi, vaikka sellaistakin kansankirkollista ihannetta vielä joku elättelee. Onko kadunmiehen välinpitämätön katse kirkon käyntikortti?
Johtajan kasvot ovat herkkä asia. Ne luovat turvallisuutta, synnyttävät auktoriteettiuskoa, ja voivat alkaa tympäisemään. Mutta ilmankaan ei oikein tulla toimeen.
Kuva: Olli Seppälä. Alavan kirkko, Kuopio.
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.