Mielipide: Ehtoollisen jakosanat kaipaavat muutosta, sillä ne ovat ongelmalliset kahdesta syystä

Ehtoollisastioita Porvoon tuomiokirkossa

Polvistuminen ehtoollispöytään ja siitä ylös nouseminen, eli pääseminen, saattaa iän myötä käydä kankeasti. Alttarikaiteetkin voivat olla hankalia polvistua. Osalle ehtoollisvieraista seisomaan jääminen olisi joka tapauksessa luonnollisinta.

Seisomisesta pitäisikin nykyistä selvemmin tulla normaali vaihtoehto, jolloin jokainen ehtoollisvieras voisi asennosta riippumatta kokea olonsa luontevaksi, vailla pelkoa joutua silmätikuksi. Ei olisi pahitteeksi, jos pappi messun tai ehtoollisen alussa rohkaisisi seurakuntalaisia niin halutessaan jäämään rohkeasti seisomaan. Käytäntö omaksuttaisiin nopeasti. Sitä paitsi ehtoollisen vastaanottaminen seisten on yleinen käytäntö sekä katolisessa äitikirkossamme että ortodoksisessa sisarkirkossamme.

***

Vaikka nykyiset jakosanat "sinun puolestasi annettu / vuodatettu" ovat sinänsä vanhat ja eri puolilla kristikuntaa käytetyt, ne ovat ongelmalliset kahdesta syystä.

Ensiksi: miksi toistaa sanat, jotka vain hetkeä aikaisemmin on lausuttu asetussanoissa? Toiseksi: miksi korostaa sovitusoppia, kun ehtoollisessa kysymys on paljosta muustakin?

Näitä ongelmia ei ollut vanhimmassa jo Westhin koodeksin (1545–1549) ja Agricolan Messun (1549) lanseeraamassa versiossa: "Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis / veri kätkeköön sinun ruumiisi ja sielusi iankaikkiseen elämään". Toivotuksessa toteutuu varhaiskirkollinen ajatus ehtoollisesta kuolemattomuuden lääkkeenä. Se säilyi vuoden 1886 käsikirjan kautta vuoden 1913 käsikirjaan.

Mikä kiinnostavinta, vuoden 1886 käsikirja toi muassaan mahdollisuuden lausua vain alkuosa "meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis / veri". Vuoden 1913 käsikirja sitten mahdollisti lisäyksen "sinun puolestasi annettu / vuodatettu".

Vuoden 1958 käsikirjakomitean ohjepainoksessa (1959) lisäys on sulkeissa – ratkaisu, jonka vuoden 1968 käsikirja virallisti. Nykyinen Jumalanpalvelusten kirja (2000) jättää sulkeet pois mutta laittaa aloitussanat "meidän Herramme" hakasulkeisiin, ehkä osin ruotsalaista esikuvaa seuraillen ("Kristi kropp, för dig utgiven").

***

Ortodoksisen sisarkirkkomme tavallisimmassa, Pyhän Krysostomoksen liturgiassa yhdistyvät syntien anteeksi saaminen ja iankaikkinen elämä. Ehtoollisvieras nimeltä mainiten tulee osalliseksi "Jeesuksen Kristuksen kalliista ja pyhästä Ruumiista ja Verestä syntiensä anteeksi saamiseksi ja iankaikkiseksi elämäksi". Vanhemmassa, Pyhän Jaakobin liturgiassa sanotaan lyhyesti "Kristuksen ruumis" tai "Kristuksen veri, Elämän malja". (Tästä tiedosta, kuten eräistä muistakin tärkeistä vihjeistä kiitän liturgisiin kysymyksiin perehtynyttä pastori Risto Pottosta).

Kaikista kristikunnan jakosanoista pelkistetyin on katolisessa eukaristiassa käytetty muoto, jossa pappi lausuu vain kaikkein välttämättömimmän ja olennaisimman: "Kristuksen ruumis", "Kristuksen veri".

Mikä estää luterilaista kirkkoamme ottamasta uudelleen käyttöön vuosien 1886 ja 1913 ytimekkäät jakosanat "Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis / veri" vähintäänkin vaihtoehtoisesti? Tai mieluimmin kaikkein kiteytetyimmän muodon "Kristuksen ruumis", "Kristuksen veri"?

Miksi mysteeriä, "salaisuutta Kristuksen", pitäisi selittää – edes Raamatulla?

Jarmo Kiilunen, Vantaa

Mielipidekirjoitus on julkaistu Kotimaa-lehdessä 5.9.2019.

Kuva: Olli Seppälä

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.