Pääkirjoitus: Lähetystyössä on oleellisempia asioita kuin se, miten rahat järjestöjen kesken jaetaan

Jussi Rytkösen reportaasi, Katuturasta Namibiasta. Katutura on Windhoekin iso kaupunginosa. Siellä asuu 150 000 ihmistä. Kuvissa kaksi eri luterilaista kirkkoa, Hoosianna ja Toivo Tirronen. Kuvissa myös lähetystyöntekijät SLS Päivi ja Ilkka Repo.

Kirkolliskokous on myöntänyt seitsemälle yhteisölle kirkon lähetysjärjestön aseman. Osa niistä erottautuu herätysliiketaustansa tai kokonsa takia, ja osa on erikoistunut esimerkiksi raamatunkääntämiseen.

Järjestöjensä kautta kirkon tekemä lähetystyö on huomattavan laaja-alaista, mutta samalla sirpaloitunutta.

Nykyisen mallin seurauksena lähetystyötä tehdään kymmenissä eri maissa. Joissakin maissa, kuten Etiopiassa ja Venäjällä, toimii useampi Suomen luterilaisen kirkon lähetysjärjestö.

***

Kirkon lähetysjärjestöt ovat olleet viime vuosina tarkastelun kohteena, koska niillä on erilaisia virkakäsityksiä. Tilanne on erikoinen siinä mielessä, että kaikki kirkon lähetysjärjestöt eivät hyväksy naisia papin virkaan. Näin kirkon omat järjestöt antavat ristiriitaisen viestin kirkon virkakäsityksestä.

Kysymys on ennen kaikkea periaatteellinen, ja se koskee pääasiassa kotimaata. Virkakäsitys on ulkomailla tehtävässä työssä harvoin esillä. Lisäksi todellisuutta on se, että osa lähetysjärjestöjen yhteistyökirkoista ei hyväksy naisia papinvirkaan.

Keskustelu lähetysjärjestöjen virkakäsityksestä on kuitenkin johtanut seurakuntien talousarviotuen osittaiseen uudelleenjakoon.

Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksyminen tai tämän aseman lakkauttaminen on kirkolliskokouksen tehtävä. Tämän se tekee piispainkokouksen esityksestä.

Kirkolliskokous on hyväksynyt nyt voimassa olevat periaatteet vuonna 1979. Tällä viikolla piispainkokous on päivittänyt periaatteita.

Asia tuli ajankohtaiseksi, kun Suomen Lähetyslentäjät ry pyrkii kirkon lähetysjärjestöksi. Sitä ennen oli mennyt monta vuotta ennen kuin yksikään yhteisö oli hakenut tätä asemaa.

***

Yksi tapa toteuttaa kirkon lähetystyötä on hyväksyä joukkoon uusia lähetysjärjestöjä. Seurakuntien valinnanvara kasvaa, ja sitä myöten myös lähetysinnostusta voidaan saada kasvatettua.

Kääntöpuolena on se, että näin myös hallintokulut kasvavat ja kotimaahan jää suhteessa yhä isompi osa tuesta.

Lähetysjärjestöjen lukumäärän kasvattamisen sijaan toinen tie voisi olla pyrkiä yhtenäisempään kirkon lähetystyöhön. Sitä voisi hallinnoida esimerkiksi säätiön kautta, kuten Kirkon Ulkomaanapua.

Tämän ääneen sanominen on herkkä asia, sillä eri järjestöillä on omat historialliset perinteensä ja toimintatapansa.

Tulevaisuuden mallia oleellisempaa on kyky ja tahto kuunnella kumppaneita. Pääsääntöisesti jokainen yhteistyökirkko ulkomailla on huomattavasti Suomen kirkkoa köyhempi.

Siksi työn painopisteitä ei pidä määritellä Suomesta käsin käyttämällä taloudellista tukea vallan välineenä.

Pääkirjoitus on julkaistu Kotimaa-lehdessä 8.2.2018.

Kuva: Jussi Rytkönen. Näkymä Windhoekin kaupungissa Namibiassa.

Lue myös:

Lähetyslentäjät haluaa kirkon lähetysjärjestöksi – Lähetysseura nihkeänä