Pauliina Rauhalan uudessa romaanissa Synninkantajat on kytkös Taivaslauluun

Pauliina Rauhala

Kirjailija Pauliina Rauhalan uudessa romaanissa käsitellään vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä 1970-luvulla järjestettyjä hoitokokouksia, joissa tivattiin ihmisten elämäntapaa, määriteltyjä syntejä ja hengellistä sitoutuneisuutta yhteisön yhä kiristyvämpiin näkemyksiin.

– Koen hämmennystä hoitokokousten edessä. Halusin tutkia niitä ja saada selville, mistä puhumattomuus niiden ympärillä johtuu. Minua kiinnostaa aina, kun jostain vaietaan ja vaaditaan hiljaisuutta.

Rauhala sanoo Synninkantajissa ihmettelevänsä erityisesti sitä, kuinka pieneksi usko voi kutistua ja kuinka ahtaiksi totuuden rajat kutistua.

– Tuon myös esiin pohdintaa siitä, ovatko pienen uskon ja ahtaiden rajojen ilmiöt vain vanhoillislestadiolaisen liikkeen ongelmia vai ovatko ne osa laajempaa ilmiötä.

Rauhalan mukaan hoitokokoukset ovat osin taaksejäänyttä elämää, mutta liikkeessä on edelleen piirteitä, joiden vuoksi ihmisillä on alttius joutua julkisen sieluntila-arvioinnin kohteeksi.

Synninkantajissa on myös kytkös Rauhalan suositun 67 000 kappaletta myyneen esikoisromaanin Taivaslaulun (2013) maailmaan ja henkilöihin. Rauhala ei halua ennakkoon paljastaa kytköksen yksityiskohtia, sillä ne ovat yksi osa romaanin kerronnallista jännitettä.

Synninkantajat on kytköksestä huolimatta myös täysin itsenäinen teos.

"En halua marginalisoitua kirjailijana"

Yksi on varmaa, Synninkantajien jälkeen Rauhalan seuraava romaani ei enää käsittele vanhoillislestadiolaisuutta, sillä siitä tulee lastenromaani, jota varten hän sai apurahan.

– Juuri tällä hetkellä en näe mahdolliseksi kirjoittaa kolmatta romaania lestadiolaisuudesta. En halua ajautua yhden asian ihmiseksi ja marginalisoitua kirjailijana. Sinänsä uskonto ilmiönä, maailmankuvan muutos ja identiteetin rakentuminen kiinnostavat minua jatkossakin.

Rauhala määrittelee itsensä taustaltaan vanhoillislestadiolaiseksi, ja se tulee aina olemaan osa häntä.

– En kulje seuroissa enkä usko liikkeen oppiin. Kun ensi kertaa kuulin sanan etninen lestadiolainen, luulin, että siinä on kirjoitusvirhe. Nyt ymmärrän käsitteen. Kukaan ei voi kokonaan päästä kodistaan pois.

Kotimaa24 julkaisee arvion Synninkantajista 15.3., jolloin romaani ilmestyy. Kotimaa-lehdessä julkaistaan samana päivänä myös Pauliina Rauhalan haastattelu.

Kuva: Olli Seppälä

Lue myös:

Taivaslaulu-keskustelu: On helpompi puhua kirjasta kuin itsestään

10 kommenttia

  • Marja Vilkama sanoo:

    Vaietuista asioista pitäisi voida myös liikkeen sisällä keskustella. Mutta miten tällaisiä tilaisuuksia ylipäätään voitaisiin järjestää? Siis tilaisuuksia, joissa kiihkottomasti ja asiallisesti keskusteltaisiin noista hoitokokousvuosista? Olen itsekin kokenut näitä hoitokokouksia ja puhutteluita 1970- luvun lopulla. Mutta minulle ei ole jäänyt mitään katkeruutta ja minua lohduttaa se, että SRK : n johto on myöntänyt ylilyöntejä tapahtuneen. Koska en silloin ymmärtänyt , mistä minua syytettiin, niin täten minua todella helpotti tuo SRK :n “tunnustus”. Mutta voihan olla ihmisiä, joita nuo menneet asiat kovastikin vielä satuttavat.

    Jos löytyy ihmisiä eri alueilta, jotka haluaisivat, että näitä vanhoja asioita vielä käsiteltäisiin, niin silloin voisi olla tarpeen, että ko. rauhanyhdistys järjestää keskustelutilaisuuden. Koska vielä monilla paikkakunnilla elävät nämä monet puhuttelijat ja ns. hoitajat, niin miten voitaisiin taata puolueeton ja kiihkoton keskustelu, ettei tällainen menneitä asioita jälkikäteen pohtiva tilaisuus yltyisi syyttelyksi! Olisiko joku muualta kutsuttu alustaja paikallaan ? Armo ja rakkaus kun tulisi säilyä. Minulla on käsitys, että nuoremmat sukupolvet ovat jotenkin vapaampia. He eivät ole kokenet niitä hoitokokousaikoja.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kriisiaikoina syntyy yleensä kolme kategoriaa. 1. Syyttäjät. 2. Joita syytetään. 3. Porukka, joka jää seuraamaan miten tuossa käy. Jos syyttäjäpuoli on auktoriteettiasemassa, niin manipulaatio on mennyt niin syviin kerroksiin, että kolmas ryhmä on liikuttavan kiitollinen, kun ei syytetä mistään. Kun tilanne on ollut päällä olisi kolmannesta ryhmästä pitänyt löytyä sen verran rakkautta, että olisi edes yritetty rakentaa kirkkoa keskelle kylää. Väärät käytännöt saavat kyllä tuomionsa, Jumala on oikeudenmukainen, mutta kun puhdistusta alkaa suorittaa toinen tai kolmas polvi, niin jälki ei ole niin kovin hienoa. Kaikkein valitettavinta on se, että laaja yleisö saa vääristyneen kuvan asioista, jotka koskevat sielun pelastusta. Asioiden käsittely julkisuudessa antaa useasti enemmän paatumuksen aihetta, kun uskovien raadollisuus kuvataan räikein värein silmien eteen. Toisaalta Jumala on Kaikkivaltias tässäkin asiassa. Hän hoitaa asioitaan suvereenisti.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Marja Vilkama sanoo:

    Ei mitään “puhdistuksia” varmaankaan kukaan enää kaipaa! Mutta liikkeen sisällä olisi varmaan hyvä keskustella heidän kanssaan, joita nämä asiat vielä vaivaavat. Mutta noista hoitokokousajoista on kulunut tosiaankin jo niin kauan, että on varmaan mahdottomuus enää niitä käsitellä yhteisissä tilaisuuksissa. Mutta toivon hartaasti, että jotakin olisi opittu noista takavuosien kireästä ja liian tiukasta ja toisia liikaa kontrolloivasta ilmapiiristä!

    Minusta on tärkeää sallia avoin keskustelu ja mielipiteen vapaus. Kysymyksiä tulisi voida esittää, ilman että niitä esittävän ihmisen usko laitetaan kyseenalaiseksi. Rakkaus ja ilo ja lämpö tulisi vallita uskonyhteisöissä toisia kohtaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Ihan ekaksi pitäisi oppia antamaan anteeksi koetut asiat, muuten ei pääse eteenpäin, on ikäänkuin kohtalonsa vankina. Siihen tosin tarvitaan kaikki Jumalallinen voima. Jos siihen ei ole kaipausta, niin joutuu kantamaan kuolemaan asti kaunaisuuden ja katkeruuden reppua.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Marja Vilkama sanoo:

    Lauri hyvä, juuri näin!

    Näin minäkin koen asian ja omalta kohdaltani olen asiat jo aikaa käsitellyt! Anteeksiantanut! Mutta kun on ihmisiä, joiden on vieläkin paha olla! Entä ne henkilöt, jotka ovat olleet ” hoitajina”. Heilläkin voi olla tarvetta keskusteluun.

    Mutta minusta tämä on liikkeen sisäinen asia ja on ihan hassua, jos vain liikkeen ulkopuoliset siitä keskustelevat.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Simo Pannula sanoo:

    Mielenkiinnolla odotan että saan kirjan luettavakseni. Itse 30 vuotta sitten, 15 vuotiaana Lestadiolaisuudesta eronneena ja myöhemmin Evankelisuudesta kodin löytäneenä, olin innolla odottanut Taivan laulua. Kun sain kirjan käteeni, lähdin hiukan epäilevänä sitä lukemaan, mietin onko lähetty revittelemään, vai kirjoitetaanko totuudellisesti. Positiivisesti yllätyin, hyvin rehellistä ja avointa tekstiä. Paljon tuli itsellekkin muistoja kaukaa lapsuus ja nuoruus vuosista kun kirjaa luin, useaan kertaan sanoin itsekseni “näin se oli”. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille. Julkisuudessa ja nyt kun kirjoitellaan mm.hoitokokouksista, ihmettelen että puhutaan että niitä oli -70 -80 lukujen taitteeseen. Itse olen istunut erittäin useissa hoitokokouksissa -80 luvun loppupuolellakin. Sinä päivänä kun sanoin äidilleni “käykää te seuroissa, mä en enää tuu”, tuli ensin yksi mies “ohikulkiessa” kylään, hetken päästä toinen, samalla verukkeella. Silloin minä tajusin että olisi näemmä hoitokokous ilta meidän talossa, lähdin takaovesta ulos ja tulin vasta aamuyöllä kotiin, en enää kokenut halua osallistua siihen, vaikka minun asioitanihan siinä olisi käsitelty. Toiset edelleen joskus kysyy miten pahat traumat olen Lestadiolaisuudesta saanut, reilusti olen voinut vastata, että en oikeastaan minkäänlaisia. Minua on siunattu sillä, että olen osannut jo silloin kääntää elämässäni uuden sivun ja olla ottamatta mitään paineita taustasta. Heille ketkä kaikkea katkeroituneena muistelee voimme rukoilla voimaa astua elämässä eteenpäin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pentti Korhonen sanoo:

    Minun nuoruudessani 60-70 vuotta sitten oli meidän kylällä lestadiolaisia, helluntailaisia, kommunisteja ja maalaisliittolaisia. Yksi taksikuski oli kokoomuslainen. Kyläyhteisössä vierailtiin vain samanuskoisten kodeissa. Pienenä poikana sitä ei osannut ihmetellä, miksi toisissa taloissa käytiin, mutta ei toisissa. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, miten vahingollista tuollainen kuppikuntaisuus on, ja etupäässä uskonnollisista syistä (luen tässä uskonnoiksi myös nuo puolueet). Erilaiset uskontoon liittyvät käsitykset erottivat kyläläisiä toisistaan, konkreettisesti. Mitä hyvää siitä oli kenellekään?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Politiikassa on kuitenkin sellainen asia, jota uskovien keskuudessa ei juuri ole. Poliittiset ryhmät joutuvat tulemaan samaan huoneeseen valtuustossa ainakin muutaman kerran vuodessa ja joutuvat perustelemaan kantojaan toisilleen. Erilaiset uskovat eivät monestikaan niin tee. Vain häissä ja hautajaisissa voidaan tulla yhteen.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • kimmo wallentin sanoo:

      Lahtinen: “Poliittiset ryhmät joutuvat tulemaan samaan huoneeseen valtuustossa ainakin muutaman kerran vuodessa ja joutuvat perustelemaan kantojaan toisilleen. Erilaiset uskovat eivät monestikaan niin tee.”

      Voiko tästä vetää sellaisen johtopäätöksen, että poliitikot ovat uskovaisia fiksumpaa väkeä?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • KW! Tämän ajan näkökulmasta taitaa vastaus olla: Kyllä! Ehkä siinä on se ero, että jokainen puolue luulee voivansa ratkaista ongelmat, jos saa tarpeeksi voimaa taakse. Uskovilla ei ole sitä houkutinta, kun jokaisella porukalla on omasta mielestä paras systeemi ja se riittää itselle.

    Ilmoita asiaton kommentti