Pelastunut 
enkelien valheilla

Toimittaja Kimmo Oksanen menetti kasvonsa mutta säilytti inhimillisyytensä ja palon mennä aina väliin, kun joku on saamassa turpaansa. Sysmän sysimetsän kasvatti on kotonaan niin Stadissa kerjäläisten ympäröimillä kaduilla kuin lapsuutensa Päijät-Hämeen mummolassa, jonka henkinen perintö on kristillisyyden sävyttämä humanismi.

Helvetti, kiirastuli, paratiisi. Nämä ovat Helsingin Sanomien toimittajan Kimmo Oksasen kirjan Kasvonsa menettänyt mies kolme osaa Danten Jumalaista näytelmää mukaillen.

Palan helvettiä kokee lukijakin kirjan ensiosaa kahlatessaan. Väliin on hengitettävä syvään, pidettävä taukoa. Jostakin syystä huuliherpes ja sinänsä ihan tavallinen staphylococcus aureus -bakteeri käynnistivät vuonna 2008 Oksasen iholla repivän, neljännen asteen palovammaa muistuttavan reaktion. Miehen uskottiin kuolevan lääkärien käsiin.

Oksanen kertoo kirjassaan peittelemättä, kuinka korvasta imuroidaan kuollutta ihoa ja miten hän öisissä painajaisissaan repii ison palan otsan ihoa irti. Tarinaa tehostaa elävä ja tiivis kielenkäyttö. On päivänselvää, että kertoja on kirjailija eikä vain henkilö, joka on saanut kustantajalta kehotuksen kirjoittaa koskettava tarina.

Kasvot käytännössä tuhoutuivat ihoreaktioon. Jo lapsuudessa Oksasen nahka oli ollut heikko. Oli myös pitkiä aikoja, jolloin se ei oireillut lainkaan.

”Istuin käytävällä odottamassa vuoroani plastiikkakirurgille”, Oksanen aloittaa kirjansa Paratiisi-luvun. Ei takuulla vahingossa. Lukija kokee sanat kauniina ylistyksenä ja kiitoksena länsimaiselle lääketieteelle. Oksasta on leikelty ja kasvoja korjattu jo monia kertoja. Kiitos plastiikkakirurgialle!

Meilahden sairaalan infektio-osastoa hän kutsuu spitaalisten laaksoksi. Kirjassaan hän kiittää sen ja Töölön sairaalan henkilökuntaa henkensä pelastamisesta.

Tiedettä ja tiededokumentteja rakastavassa miehessä on kuitenkin toinenkin puoli.

– Oli lääketiedettä ja ihmettä, että säilyin hengissä, hän kertoo suosimassaan helsinkiläisravintolassa, katsoo silmiin ja vuoroin pöytään.

Ihme. Se ei ole jotakin, josta Oksanen puhuu isoon ääneen tai nostaen juuri itseään sen kohteeksi. Kuulostaa siltä, kuin ihmeessäkin tuntuisi olevan hänelle ripaus luonnollista.

– Olen sanonut mielestäni kauniisti kirjassa, että lensin perhosen siivin liekkien läpi elävänä, Oksanen toteaa.

– Olin niin viattomassa tilassa, etteivät bakteerit tappaneet. Olin lapsenomaisessa huumeisessa tilassa enkä ymmärtänyt alkaa pelätä. Enkelit puhuivat minulle valkoisia valheitaan paranemisesta. Enkelit tai lääkkeet, varmaan molemmat.

Kimmo Oksanen asui elämänsä ensimmäiset seitsemän vuotta päijäthämäläisessä Sysmässä. ”Sysmä on nykyaikainen palvelukunta, jonka toiminta perustuu menneiden sukupolvien aineelliselle ja henkiselle kulttuuriperinnölle”, tällä hetkellä noin 4 000 asukkaan kunnan nettisivuilla lukee. Teksti sopii Oksastenkin elämäntarinaan.

Kimmo Oksasen kotiovelta Helsingistä on Sysmään 166 kilometriä. Vaikka Stadi on rakas, hänen henkinen kotinsa on yhä Sysmä.

Kun viisilapsisen perheen autoilualalla toimiva yrittäjäisä ajautui kuopus-Kimmon lapsuudessa konkurssiin, muutti perhe Heinolaan. Seitsemän seuraavan vuoden aikana Oksanen muistaa asuneensa kahdeksassa eri osoitteessa. Se oli kiertolaisen elämää. Vanhemmat sisarukset hajaantuivat eri paikkakunnille.

Tuohon aikaan konkurssi oli häpeä.

– Vanhempani sulkeutuivat sisäänsä. Se oli täysi katastrofi tulollisesti, inhimillisesti ja sydämellisesti. The end. Juuri kun kaiken piti olla alussa. Velat jäivät lähes loppuelämäksi, Kimmo Oksanen sanoo.

Nyttemmin jo edesmenneet äiti ja isä eivät kuitenkaan eronneet. Tuohon aikaan se ei ollut tapana. Isä ajoi bussilla linjaa Heinola-Helsinki-Heinola. Hän lähti aamulla ja tuli seuraavaksi illaksi kotiin syömään äidin tekemän illallisen.

– Hän ei tullut rakastajaksi. En halua sanoa, etteikö rakkautta ollut. Oli valtavasti isällä minua kohtaan, äidillä minua kohtaan ja minulla vanhempia kohtaan. Mutta yksi puuttui kolmiosta, äidin ja isän välinen rakkaus.

Kun yksi reuna vuotaa, sillä voi olla seurauksensa. Oksanen sanoo olevansa negatiivisuuteen taipuvainen, eikä osaa asettaa unelmaa tai tavoitteita ja kulkea niitä kohti.

– Siksi varmaan olen lehtimies, joka tekee jutun kerrallaan.

Näin hän kokee, ainakin toisinaan, siitä huolimatta, että on tehnyt muutaman kirjankin. Toinen puoli kolikkoa on se, että hän tietää olevansa laaja-alaisesti lahjakas ja pärjänneensä myös esimerkiksi urheilussa tai taiteessa.

– Olin vielä hyvännäköinenkin. Vittu mikä pääoma, mutta kun se on palasina ja sitä ei osaa käyttää.

Joskus töihin palaamisensa jälkeen Oksanen kirjoitti Helsingin Sanomiin kolumnin onnistuneesta projektista, jossa hän saavutti tavoitteensa uida Gotlannin reissulla niin saaren itä-, länsi-, etelä- kuin pohjoisrannallakin. Kolumnin viesti oli: kaikki onnistuu, kunhan on projekti. Samassa kolumnissa hän vihjaili aikeestaan kirjoittaa kirja.

Kolumnin oli huomannut myös WSOY:n kustantaja Leena Majander-Reenpää, joka otti yhteyttä Oksaseen. Hän juoksi kilometrin pituisen matkan Sanomatalolta WSOY:n toimistolle Korkeavuorenkadulle muutamassa minuutissa. Siellä Majander-Reenpää lausui kirjahankkeen lopullisesti käynnistäneet sanat.

– Tell your story! (Kerro tarinasi!) Niin hän sanoi, englanniksi, Oksanen kertoo.

Oksanen otti vuorotteluvapaata kirjaansa varten. Syntymäpäivänään 1.9.2014 Oksanen istui Sysmän bussissa matkalla mummolaansa, joka oli isovanhempien kuoleman jälkeen palvellut perheen kesänviettopaikkana.

Kirja ei ollut vain matka sairauteen vaan koko Oksasen elämään ja taustoihin.

– Oli pakottava tarve järjestää sekasotku.

Kimmo Oksasen mummolassa kaikki oli niin kuin ennenkin. Isoisän monet kirjaklassikot Thor Heyerdahlista Yrjö Kokkoon odottivat kirjahyllyssä. Vaari, äidin isä oli sivistynyt ja lukenut, vaikka oli kirvesmies ja rakennusurakoitsija. Hän rakensi seitsemän koulua.

Kun hän hankki kylän ensimmäisen radion, kylänväki tuli kuuntelemaan uutisia ja jumalanpalvelusta. Mummi ja vaari olivat sosialidemokraatteja, vaari kunnanvaltuutettukin.

– Silloin sosialidemokraattinen aate oli työn arvostamista, tasa-arvoa ja sivistystä. Nythän isot puolueet kituvat persoonattomuudessaan. Aatteet ovat kvartaali kerrallaan.

Mummi oli myös syvästi uskonnollinen, kristitty.

– Ei pakottavassa tai käännyttävässä mielessä, vaan lempeydessä ja hyväntekeväisyydessä.

Mummolassa oli pieni perunapelto. Ovella käyneet kerjäläiset saivat aina jotain, vaikka perunoita pellosta.

– Kaikki naapurustossa ovat käyneet myös pyhäkoulussa, jota mummi piti.

Kirjaprojektinsa aikana Oksanen löysi talon vintiltä Kirkon ulkomaanavun keräyslippaan.

– Mummilla oli tietoisuus, että Afrikassa ei ole ruokaa eikä kouluja. Hävettää, miten hienoa duunia isovanhemmat ovat tehneet. Riitti rahaa kyläläisille ja vielä helvetin kuuseen Afrikkaan.

On helppo huomata, että Oksasessa virtaavat isovanhempiensa laaja-alaisen humanismin geenit. Helsingin Sanomissa hän on puolustanut henkeen ja vereen kujilla ja aitojenvierillä kulkevia, köyhiä, sairaita ja kerjäläisiä.

Helsinki-mitalilla ja sananvapausjärjestö PENin sananvapauspalkinnolla palkittu toimittaja tuntee kaupunkinsa liepeet ja laidat. Hänellä oli tapana jo ennen opiskeluaikojaan käydä Stadissa isänsä kaverina bussinajossa. Isä ja poika nukkuivat hetekalla Käpylässä Keijon majassa, josta tuli myöhemmin alkoholistien maja. Silloisessa miesten yömajassa haisi hiki ja vaatteiden pesussa käytetty kloori. Tuo kaikki oli syvyyttä Hesarin kaupunkitoimittajan työtä varten tulevaisuudessa.

Romanikerjäläisistä Oksanen on kirjoittanut kirjan. Toinen on tekeillä valokuvaaja Heidi Piiroisen kanssa. He ovat seuranneet vuodesta 2007 nyt 24-vuotiasta, Transilvanian Blaj’sta kotoisin olevaa kerjäläisromania. Hänet oli Blaj’ssa laitettu jo kaksivuotiaana kerjäämään kadulle.

– Olimme paikalla, kun häneltä 17-vuotissyntymäpäivänä meni lapsivedet Helsingin rautatieasemalla. Heidi hyppäsi mukaan ambulanssiin, Oksanen raottaa kuvin ja sanoin kerrottavan tarinan yhtä käännettä.

Oksanen on käynyt Transilvaniassa ja tavannut muun muassa kirjansa päähenkilön sukulaisia. Kerjäläiset olivat aivan samanlaisissa tuulipuvuissa kuin paikallinen suomalainen väki täällä leipäjonoissa.

– Eivät romanikerjäläiset ole mitään outoja alieneja, vaan tavallisia köyhiä keskellä Eurooppaa. Jokainen on itsensä ja erilainen. On viisaita ja tyhmiä, kivoja ja vähemmän kivoja. Eivät kaikki valkoisetkaan ole autokauppiaita. On heissä rikollisiakin, mutta sitten on puhuttava romanirikollisista, eikä pidä sotkea heitä romanikerjäläisiin.

Itä-Euroopassa on 15 miljoonaa romania ja peräti 32 eri romanikulttuuria.

– Jos on yhtään kiinnostunut kulttuureista, ovathan nuo kulttuurit sairaan mielenkiintoisia!

– On loukkaavaa, että romanikerjäläisiä alennetaan. On loukkaavaa ja moukkamaista, ettei tiedetä, ettei köyhyys tai kulttuuri määritä ihmisarvoa. Minua loukkaa ja vituttaa heidän kokemansa epäoikeudenmukaisuus, Oksanen kiroaa.

Kirjassaan hän kertoo tapauksesta, jossa vartija heittää uskovaisen romaninaisen katuun ja haukkuu romania puolustavaa, kasvonsa menettänyttä Oksasta mongoloidiksi. Tällaisiin tilanteisiin Oksanen joutuu, sillä hän taitaa mennä aina väliin, jos jotakin loukataan.

– Niin menenkin väliin joka paikkaan. En ajattele, että pitää mennä, vaan jostain se tulee, etten pysty katsomaan vierestä. Hyppäisin perään jäihinkin.

Kerran hänet potkittiin Helsingin keskustassa, kun hän oli nähnyt joidenkin hyökkäävän kahden japanilaisen liikemiehen kimppuun. Oksanen meni puolustamaan ja joutui karatepotkujen kohteeksi.

Oksanen kertoo kirjassaan, että hänellä on ensimmäisestä avioliitostaan tytär ja toinen tytär avoliitosta. Entistä avopuolisoaankin hän kiittää siitä, että on hengissä. Eron tultua Oksanen oli myös itse taivasalla tai nukkui kaverinsa kellarissa. Alkoholikin on maistunut.

– En ole tuuliajolla enkä kai alkoholisoitunutkaan, koska kirjan julkistamisen jälkeen lahjaksi saadut pullot ovat yhä kotini kaapissa. Minulla on työ, ystävät ja läheiset. Ne minut pitävät käynnissä. Minun kaltaiselleni on tärkeää tietää, että on huomenna Hesarin toimituksen palaveri.

– En kuvittele olevani pulmunen. Minulla on paheeni ja hyveeni. Joskus hävettää. Se on merkki, että omatunto on vielä olemassa. Kun ihminen dokaa, siitä tulee itsekeskeinen, rasittava, ilkeä, omahyväinen. Väkivaltaiseksi en ole koskaan tullut.

Silti kirjassa on kohta, jossa Oksanen kertoo paikalla olleiden muistikuviin perustuen kohottaneensa juottolassa nyrkkinsä ja olleensa lyömässä vanhaa lapsuudenystävää. Ystävä oli kiusannut Kimmoa lapsena jalkapallokentällä.

Ville Valo kuulemma otti kädestäni kiinni ja sanoi, että Kimmo, lopeta tuo sekoilu. Mutta en olisi ikinä lyönyt, hän sanoo.

Hengellisyys on läsnä Oksasen kirjassa siellä täällä. Hän kertoo muun muassa nukkuneensa masennuksessaan Sysmän mummolassa vanha perheraamattu kuin nalle kainalossaan. ”Se lohdutti. Ison Kirjan pitkä perintö toi jonkinlaista turvaa.”

Oksanen kuuluu luterilaiseen kirkkoon.

– Ensinnäkin minua vituttaa, kun vapaa-ajattelijat antavat ajatella vapaasti vain, kun ajattelet samalla tavalla vapaasti kuin he. Joillakin on niin kova tarve tuhota muita, hän aloittaa ryöppyävästi mutta lisää pian rauhallisesti, ettei tämä ole syy kirkkoon kuulumiselle.

– Minulla ei ole mitään tarvetta erota. Kirkko tekee älyttömästi tärkeää diakoniaa, köyhäinapua ja ulkomaan työtä. Rahoitan sitä mielelläni.

Hän muistuttaa myös, ettei kirkko ole mikään viaton laitos.

– Siellä on ihan käsittämätön määrä massia, jonka he ovat törsänneet. Kirkko ei ole synnitön, mutta eihän mikään ihmisen luoma ole. Mutta en ole ajatellut kääntyä buddhistiksi. Kun nyt ensin ymmärtäisin tämän Jeesuksenkin sanoman.

1 kommentti

  • ismo malinen sanoo:

    “Kasvoton mies” on ollut ostoslistalla, taidan hakea sen ensi viikolla luettavaksi.

    Ilmoita asiaton kommentti