Piispa emeritus Erik Vikström: "Kun jäin eläkkeelle 2006, elintila kirkossa oli avarampaa kuin nyt"

Porvoon hiippakunnan emerituspiispa Erik Vikström haluaa nähdä oman kautensa erityispiirteenä asenteen, jossa annetaan tilaa myös heille, jotka ovat eri mieltä tai joilla on eri näkemys.

Kun piispa emeritus Erik Vikström, 76, herää aamulla kotonaan Porvoon keskustassa sijaitsevan kerrostalon viidennessä kerroksessa, hän näkee ikkunastaan tuomiokirkon.

– Se oli työpaikkani 24 vuotta, Vikström sanoo.

Hän viittaa vuosiin 1983–2006, jolloin hän toimi Porvoon hiippakunnan piispana, veljensä, arkkipiispaksi valitun John Vikströmin jälkeen.

Jäätyään eläkkeelle Erik Vikström vetäytyi viikoksi retriittikeskus Snoaniin. Siellä hän luki kirjaa ortodoksisesta rukouselämästä ja sai oivalluksen.

– Jos on olemassa ortodoksista ja katolista rukouselämää, niin varmasti on myös luterilaista. Mitkä olisivat sen erityispiirteet? Päätin ottaa selvää, Vikström kertoo.

Syntyi kirja Min bön (Minun rukoukseni, Fontana Media 2009), jossa on opetusta ja rukouksia vuoden jokaiselle päivälle. Kirja hahmotteli evankelista rukousta, joka lähtee Vikströmin mukaan sanasta.

– Jos katolinen rukouselämä on kuin kiipeäisi tikapuita pitkin kohti Jumalaa, luterilainen ja evankelinen rukouselämä lähtee liikkeelle Jumalan kohtaamisesta. Ortodoksinen rukouselämä puolestaan antaa hiljaisuudelle paljon tilaa.

Vikström pitää keskiajan katolista hengellisyyttä jollain tavoin egosentrisenä, minäkeskeisenä. Luther pyrki tästä irti.

– Mutta pietismi toi minäkeskeisyyden takaisin luterilaisuuteen. Ja siellä se on edelleen.

Vikström määrittelee: kristitty on Jeesukseen uskova ihminen.

– Yritän kirjassani löytää polkua rukouselämään, jossa Kristus on keskus.

Rukous kuuluu kammioon, eikä sillä pidä elämöidä julkisuudessa.

Paksun Min bön -kirjan rukouksista on juuri ilmestynyt pieni valikoima nimellä I bönens tid (Rukouksen aika, Fontana Media 2018). Aikaisemmin vuonna 1996 Vikströmiltä ilmestyi rukousta käsittelevä kirja I Din hand (Sinun kädelläsi).

Rukous on Erik Vikströmille ja hänen Kerstin-vaimolleen jokapäiväinen ja läheinen asia. He viettävät aamuisin rukoushetken, jossa esirukoukselle on joka aamu tietty teema, kuten lähetystyö.

Vikströmit olivat lähetystyössä opettajina Tansaniassa 1976–1979 sekä uudestaan 2007–2011 Makumiran teologisessa instituutissa.

– Lähetys on pohjimmiltaan rukousliike. Esirukouksen merkitystä ei voi aliarvioida lähettien kannalta. Jos ei ennen ole rukoillut, niin viimeistään lähetyskentällä alkaa.

Sunnuntaisin Vikströmit rukoilevat kaikkien Porvoon hiippakunnan pappien puolesta nimeltä mainiten.

– On suuri työ seurata pappisjoukkoa, sillä aina joku jää pois ja uusia tulee tilalle.

Vikström sanoo, että eläkkeellä olevien piispojen ja pappien yksi tärkeä tehtävä on esirukous.

– Rukous kuuluu kammioon, eikä sillä pidä elämöidä julkisuudessa.

Vaimon kanssa pidetyn aamurukouksen ja aamiaisen jälkeen emerituspiispa varaa itselleen vielä hetken raamatunlukemiseen ja rukoukseen.

Minun piispa-aikanani ei vielä ollut samaa sukupuolta olevien vihkimisestä noussutta vastakkainasettelua, piispana ikään kuin säästyin siltä.

Kun Erik Vikström tuli töihin kirkkoon, elettiin 1960-lukua ja toisenlaista aikaa kuin nyt, vastakkainasettelujen aikaa. Lähtikö Vikström eläkkeelle samasta kirkosta kuin mihin tuli töihin?

– Kirkko on sekä sama että muuttunut.

Itse asiassa Erik Vikströmillä oli vaikeuksia saada pappisvihkimystä, sillä hän oli töissä Luthersk Inremissonissa ja auttoi myös ruotsinkielisessä ylioppilaslähetyksessä. Inremission oli viidesläinen järjestö, lähellä Urho Muroman Evankelisluterilaista Sisälähetysseuraa.

– Syynä ei ollut kirkkopolitiikka vaan silloisen kirkkolain määräys, jonka mukaan kristillisiin järjestöihin ei suoraan saanut pappisvihkimystä, ei ainakaan Porvoon hiippakunnassa. Olisi pitänyt olla työkokemusta paikallisseurakunnasta vähintään kaksi vuotta, eikä edes osa-aikaisuus seurakunnassa kelvannut hippakunnassamme.

Vikström sanoo, että on saanut nähdä kirkossa paljon muutosta hyvään suuntaan, mutta myös huonompaan.

– Kun jäin eläkkeelle 2006, elintila kirkossa oli eräässä mielessä paljon avarampaa kuin nyt. Eikä minun piispa-aikanani vielä ollut samaa sukupuolta olevien vihkimisestä noussutta vastakkainasettelua, piispana ikään kuin säästyin siltä.

Vikström sanoo, että häntä häiritsee, kun keskustelussa usein samastetaan suhtautuminen homoseksuaaleihin ja kirkon avioliittokäsitys.

– Kristillinen avioliitto on miehen ja naisen välinen. Mutta tämä ei tarkoita, että kirkko vähättelisi samaa sukupuolta olevia, tai pitäisi heidän yhteistalouksiaan syntisinä.

Vikström kertoo, että lähetystyössä hän törmäsi toisinaan moniavioisuuteen, joka on syvällä paikallisessa kulttuurissa. Tansanian luterilainen kirkko piti selviönä, että kristillinen avioliitto on yhden miehen ja yhden naisen välinen, mutta ei sen takia ryhtynyt hyökkäämään moniavioisuutta vastaan. Käsitykset elivät ihmisten kesken rinnan, vaikka kirkko ei toista näkemystä suosinutkaan.

Nuorempana vastustin naisten pappeutta, mutta kypsyin melko pian ajatukseen.

Kirkko on ollut ja on vieläkin Erik Vikströmin mielestä jollain tavalla ”tsaristinen” eli valta on keskitetty ylös. Kaikki asiat pitää hoitaa ylhäältä alas.

– Tämä tuo toisaalta yhtenäisyyttä, mutta samalla moni jää ulkopuolelle kun ei mahdu systeemiin.

Oman piispakautensa erityispiirteenä Erik Vikström haluaa nähdä asenteen, jossa annetaan tilaa myös heille, jotka ovat eri mieltä tai joilla on eri näkemys.

– Nuorempana vastustin naisten pappeutta, mutta kypsyin melko pian ajatukseen. Uskoisin voivani ymmärtää heidän ajatteluaan, jotka ovat vanhan virkakäsityksen kannalla. Mutta silti ajattelen, että kieltäytyminen yhteistyöstä naispappien kanssa on epäluterilaista ja jopa epäraamatullista.

Vikströmin haluisi nähdä, että eritavoin ajattelevat kristityt voisivat työskennellä yhdessä ja kokea yhteenkuuluvuutta ilman, että näkemysten tarvitsee kärjistyä.

Kirkon suurin uhka on kirkko itse

Kirkon elämässä on virus. Erik Vikström on pitkään hiljaa sanottuaan tämän. Sitten hän tarkentaa.

– Virus on sukua gnostilaisuudelle, ja se on aina ollut mukana kirkon elämässä läpi sen historian. Jos kirkon vastustuskyky tätä virusta vastaan heikkenee, seuraukset ovat arvaamattomat.

Vikström tarkoittaa tässä yhteydessä gnostilaisuudella puhetta Jumalasta, joka ei olekaan kolmiyhteinen. Jumala voi olla yli-Jumala mutta ei kolmiyhteinen. Inkarnaatio eli Jumalan ihmiseksi tuleminen jää gnostilaisesti virittyneessä puheessa taka-alalle, kuten myös Kristuksen ruumiillinen ylösnousemus sekä uusi luominen.

– Uusgnostilaisuus tulee kielenkäyttöömme kuin varkain. Ruotsin kirkossa tämä on ollut ongelma, jonka syystä jouduttiin loppumetreillä korjaamaan valmisteilla ollutta kirkkokäsikirjaa. Ehdotuksessa oli melko yksipuolisesti käytetty sanaa Gud ja vastaavasti niukasti sanaa Jesus tai Kristus. Pääsiäisen sanomakin typistyy vain elämän voittoon kuolemasta, valon voittoon pimeydestä. Pääasia, se että Jeesus nousi kuolleista, unohtuu.

Vikströmille evankeliumin tavaramerkki on siinä, että Jeesus on Messias, kuten alkukristityt julistivat. Ja myös toisinpäin: Messias on Jeesus.

– Kirkon suurin uhka on kirkko itse, Vikström summaa.

Jos eläisimme niin kuin Jeesus opettaa, olisi ilmastonmuutoskin hitaampaa.

Kirkon tilannetta juuri nyt Vikström pitää haastavana ja keskustelukulttuuria polarisoituneena, vastakohtia korostavana.

Nykyisten piispojen toimintaa tai roolia hän ei kuitenkaan suostu arvioimaan edes puolella sanalla. Eläkepiispa tietää paikkansa eikä halua huudella kentän laidalta ohjeita pelikentälle.

– Huomispäivän kirkon on oltava moniarvoisempi ja sallivampi kuin on tähän asti ajateltu. Nykyinen keskustelu on kuitenkin parempi kuin keskustelemattomuus. Keskustelu on elämän merkki ja yksi luterilaisen kirkon tunnuspiirre.

Vikströmin mielestä kirkon tulisi keskittyä Kristuksen esilletuomiseen unohtamatta kuitenkaan tämän päivän suuria kysymyksiä, kuten globalisaatiota ja ilmastonmuutosta.

– Jos eläisimme niin kuin Jeesus opettaa, olisi ilmastonmuutoskin hitaampaa.

Vikström kirjoittaa eräässä rukouksessaan: ”Vapauta minut siitä sitkeästä ajatuksesta, että muutos on aina muutos huonompaan.”

Erik Vikströmin haastattelu aloittaa 
emerituspiispojen haastattelusarjan.

Kuva: Olli Seppälä

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.