Piispoista helsinkiläisin

Emerituspiispa Eero Huovinen on vastassa Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan edessä. Hänellä on avain niin sisäpihan porttiin kuin tiedekuntaankin.

Yliopisto on Huoviselle enemmän kuin tuttu paikka. Hän työskenteli 
siellä 20 vuotta eri tehtävissä ennen valintaansa Helsingin hiippakunnan piispaksi 1991. Viimeksi Huovinen oli dogmatiikan professori. Vanhan professorisopimuksen perusteella hän saa yhä käyttää tutkijatiloja ja yliopiston sähköpostia.

Haastattelupaikaksi Huovinen ehdotti yliopistoa. Kotia Herttoniemenrannassa hän sanoo pitävänsä yksityisalueena.

Haastattelu tapahtuu seminaarihuoneessa, jonka seinällä on muotokuva arvokkaan oloisesta teologista.

Yliopistoon liittyy myös aihe, jolla Huovinen haluaa aloittaa.

– Olin miltei 25-vuotias ennen kuin opin lukemaan. Tietysti olin lukenut poikakirjoja ja päässyt ylioppilaaksi, mutta vasta oltuani yliopistossa neljä vuotta aloin ymmärtää, mitä paneutuva ja syvä lukeminen on.

Huoviseen olivat vaikuttaneet kokemukset monin tavoin mullistavan 1960-luvun lopulta. Vasemmistolaisen kirjailijan Jarno Pennasen sanat Suomen Kuvalehdessä pysäyttivät hämmentyneen nuoren teologin: ”Edessä ovat kovat ajat, uskomattoman kovat ajat. Nyt ei riitä, että heiluttaa erivärisiä kirjoja – nyt on luettava niitä.”

Huovinen totteli ja alkoi lukea. Hän nimeää kolme kirjaa, jotka sytyttivät palon teologian harjoittamiseen. Ranskalaisen Oscar Cullmannin kirja Kristuksesta historian keskuksena avasi raamatuntulkinnan peruskysymyksiä. Brittiläisen J. N. D. Kellyn kirja ohjasi varhaiskirkon opinmuodostuksen vaiheisiin. Tanskalaisen Regin Prenterin kirjoittama dogmatiikan yleisesitys eritteli niin perinteisiä kuin nykyaikaisia opillisia näkemyksiä.

– Katsoin hiljattain näitä kirjoja hyllyssäni ja ihmettelin, kuinka tarkkaan olen ne aikoinaan lukenut. Alleviivauksia on paljon, samoin kommentteja ja kysymyksiä marginaalissa. Kirjat elävät edelleen mielessäni.

Huovinen sanoo uskovansa vahvasti, että lukeminen lisää ymmärrystä.

– On luettava monenlaisia kirjoja. Osmo Tiililä, joka oli tiukka mies, kehotti lukemaan harhaoppisia kirjoja. Niistä oppii eniten, hän sanoi.

Huovista viehättää myös Augustinuksen ja Anselm Canterburylaisen tunnuslause: ”Uskon, jotta ymmärtäisin.”

Eero Huovinen syntyi Helsingissä 1944. Hänen isänsä Lauri Huovinen oli pappi, aluksi Evankeliumiyhdistyksen matkasaarnaaja, myöhemmin Malmin kirkkoherra ja Turun tuomiorovasti.

Huovinen on piispoista ehkä helsinkiläisin. Hän on syntynyt pääkaupungissa ja tehnyt siellä koko elämäntyönsä.

– Ja Helsingissä haluaisin myös kuolla, Huovinen sanoo samalla kertaa virnistäen ja vakavana.

Papin poika joutui koulussa isän ammatin takia myös kiusatuksi, mutta sanoo, ettei saanut siitä suurta vammaa.

– Minusta tuli pappi isäni vuoksi, mutta myös hänestä huolimatta. Ainoa vaihtoehto ammatinvalinnalle olisi ehkä ollut historian opiskelu.

Opiskeluaikana Huovinen toimi Malmin seurakunnassa Pihlajamäessä nuorisotyössä apulaisena. Siellä hän vuonna 1967 pani koripalloillassa merkille itseään neljä vuotta nuoremman abiturienttitytön, 
Anja-Tuulikki Harrin.

Seurakunnan työntekijän ei sopinut lähestyä nuoria seurusteluaikeissa, joten Huovinen odotti, että hänen pestinsä päättyi toukokuun lopussa ja soitti heti seuraavana päivänä 
Anja-Tuulikille.

– Menimme kolmen viikon kuluttua juhannuksena kihloihin ja seuraavana vuonna naimisiin. Juuri tuli 51 vuotta avioliittoa täyteen.

Anja-Tuulikki Huovinen teki pitkän uran Suomen museoliiton pääsihteerinä. Hän on saanut myös museoneuvoksen arvonimen.

Ollessaan Helsingin yliopistossa apulais-
professorina Huovista pyydettiin piispainkokouksen toimeksiannosta kirjoittamaan kirja naispappeuden torjumiseen ja puoltamiseen käytetyistä perusteluista.

Paineet naisten pappeuden hyväksymistä kohtaan olivat kirkossa kovat.

– Olin itse 1970-luvun alussa suhtautunut kielteisesti tai vähintään epäillen naispappeuteen, kuten monet systemaattisen teologian opettajat yliopistolla. Halusin kuitenkin panna omat mielipiteeni sivuun ja eritellä naispappeuskeskustelun argumentteja niin puolueettomasti kuin vain osasin.

Huovisen kirja oli maltillinen puheenvuoro ja antoi molemmille näkemyksille tilaa. Molempien näkemysten edustajat löysivät kirjasta tukea omille perusteluilleen. Luonnollisesti tätä pidettiin myös huonona asiana.

Huovinen arvelee, että nykyisin puolueettoman asiantuntijan rooli ei oikein ole muodissa, ei ainakaan mediassa.

– Tuntuu siltä, että asiantuntemuksen ja mielipiteen välinen ero on toisinaan kadoksissa.

Kun naispappeus hyväksyttiin kirkossa 1986, ei päätös Huovisen mukaan jakanut heti kirkkokansaa dramaattisesti.

– Oli halua puhaltaa yhteiseen hiileen. Mutta 1990-luvun puolivälistä tai ainakin 2000-luvulle tultaessa vastakohdat alkoivat kärjistyä, puolin ja toisin.

Eero Huovinen vihittiin Helsingin hiippakunnan piispaksi 1991. Virkavuosiensa aikana hän laskee vihkineensä yhteensä 451 pappia. Yksi heistä on Teemu Laajasalo, Helsingin nykyinen piispa.

– Nuori Teemu Laajasalo puhui julkisuudessa aika paljon seksistä ja kirjoitti aiheeseen liittyvän väitöskirjankin. Tapasin Teemun muutama vuosi pappisvihkimyksen jälkeen ja ehdotin: Seksi on ihan kiva juttu, mutta puhu vähän enemmän Jeesuksesta.

Kun Huovinen sitten ennen eläkkeelle jäämistään 2010 tapasi Laajasalon rovastikunnallisessa pappeinkokouksessa, tämä nousi pystyyn ja kertoi kaikkien kuullen Huovisen neuvosta. ”Olen yrittänyt noudattaa sitä”, Laajasalo sanoi.

Emerituspiispa kertoo Laajasalo-anekdootin hymysuin, mutta myös tosissaan. Seksiä koskevat aiheet tahtovat hänen mielestään viedä kirkossa kaiken hapen Jumala-puheelta.

Huovinen uskoo, että etiikkaa koskevat aiheet ovat elämän ja yhteiskunnan kannalta kyllä tärkeitä, mutta ne saattavat myös luoda vaikutelman, että kristinuskon ydin olisi kysymys moraalista ja elämänohjeista.

– Silloin voi käydä niin, että Jumalan armo ja anteeksiantamus alkavat himmentyä. Uskosta ei saisi tulla moralisointia eikä lakihenkisyyttä. Tämä on kiusaus ja vaara meille kaikille, niin konservatiiveille kuin liberaaleille.

Mieluiten Huovinen haluaisi puhua ja saarnata Jumalan rajattomasta armosta. Evankelisten juuriensa mukaisesti hän muistuttaa siitä, että Kristus on koko maailman Vapahtaja. Ja että jokainen ihminen voi saada syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Eero Huovisen mielestä maailma ei suinkaan ole uskonnoton, vaan pikemminkin täynnä uskontoja ja erilaisia uskomuksia.

– Tarvitsemme valmiutta avoimeen vuoropuheluun, mutta myös kriittiseen maailmankatsomukselliseen pohdintaan.

Huovinen arvioi, että nykyajassa korostuu yksilöllisyys aiempaa enemmän. Jokaisella on oma totuutensa ja oikeutuksensa itse määritellä mihin uskoo.

– Ihmisiä on osattava kuunnella. Kun ihminen on etsijä, hän puhuu omasta kaipauksestaan ja janostaan sekä toivoo, että löytäisi elämälleen keskuksen ja pohjan. Mutta pelkät omat toiveet eivät kestä kauaa. Jos kyse on vain minun omasta toivostani, niin silloin tulevaisuus voi olla kuin ilmapallo, joka karkaa käsistä.

Emerituspiispa korostaa, että jokaisella ihmisellä on oikeus olla levoton ja ilmaista se. Mutta syvimmältään kristinusko ei ole terapiaa. Kristinuskon ydin on Huovisen mukaan ihmisen ulkopuolella.

– Innostun edelleen Karl Barthin ajatuksesta, että Jumalan todellisuus tulee ihmisen ulkopuolelta. Monet kerrat olen kirjoittanut teologisessa tiedekunnassa liitutaululle sanat extra nos, meidän ulkopuoleltamme. Jumalan armo tulee meidän ulkopuoleltamme, ilman meidän suorituksiamme, täydellisenä lahjana.

Huovinen on kysytty luennoitsija ja kouluttaja myös kirkollisten piirien ulkopuolella. Yliopistolla hän opettaa saarnan teologiaa. Huovinen kertoo sparranneensa viime syksynä Kuopion hiippakunnan pappeja.

– Pyydän pohtimaan, mitä kuulijoiden rakastaminen merkitsee ja miettimään, mitkä ovat nykyihmisen suurimmat kysymykset. Lähes kaikissa vastauksissa oli yksi sana: riitänkö tai kelpaanko.

Lukemisen ohella kirjoittaminen on Eero Huoviselle kuin elämäntapa.

– Kun kirjoittaa, on opeteltava itsekriittisyyttä ja ajatusten selkeyttä.

Tuorein kirja Äitiä ikävä ilmestyy tammikuun lopulla ja se on Huovisen sanojen mukaan erilainen kuin hänen aikaisemmat kirjansa, paljon henkilökohtaisempi.

Huovisen äiti Aili (os. Virta) oli ammatiltaan hammaslääkäri, joka kuoli Eero-pojan ollessa yhdeksänvuotias.

”Äidin kuolema oli perheelle kova isku, ja äidistä tuli aihe, josta ei puhuttu”, sanotaan kirjan esittelytekstissä.

Huovinen löysi isänsä papereista äidin lähettämiä kirjeitä. Niin alkoi matka kohti omaa lapsuutta ja syvää kivun hetkeä.

Haastattelu on osa Kotimaassa julkaistua sarjaa, jossa tavataan eläkkeellä olevia piispoja. Aiemmin on haastateltu Erik Vikströmiä, Matti Sihvosta, Juha Pihkalaa, Voitto Huotaria, Jukka Paarmaa, Jorma Laulajaa, 
Wille Riekkistä, Gustav Björkstrandia ja John Vikströmiä.

Teksti ja kuvat | olli seppälä