Rauhaa turvaamassa setripuun maassa

Suomalaisen rauhanturvaajajoukon pappina Libanonissa toimiminen 
opettaa näkemään entistä selvemmin kirkon perustehtävää, 
ekumeniaa, Lähi-idän kysymyksiä sekä rauhan merkitystä.

Etelä-Libanonin At Tiriin sijoitetun Yhdistyneiden Kansakuntien Unifil-operaation tukikohdan 2-45:n ruokasalissa kaikuvat aamuisen ruokailun äänet: puheensorina, aterimien kilahtelu, ilmastoinnin humina ja jakkaroiden kolina. Suomalaiset ja irlantilaiset rauhanturvaajat ovat valmistautumassa uuteen päivään.

Ulkona on kirkas alkukevään aamu. Talvisateiden jäljiltä Etelä-Libanon viheriöi. Mantelipuut, kiinanruusut sekä syklaamit ja muut villikukat kukkivat jo, linnut laulavat. Leiristä katsottuna kaukana koillisessa, Syyrian rajoilla, kohoaa miltei kolme kilometriä korkea lumipeitteinen Hermon-vuori.

Tarjottimellani ruokalassa on kaurapuuroa, vaaleaa leipää, jogurttia, juustoa, kananmuna, leikkeleitä, vihanneksia, hedelmiä ja höyryävää teetä. Suunnistan tutun miesjoukon pöytään.

Vieressäni ruokaileva alikersantti halkaisee veitsellään kinkunviipaleen.

– Mitä sotilaspappi täällä oikein tekee kaiket päivät, hän kysäisee.

Vilpitön ja hyvähenkinen kysymys on kohti käyvä, mutta oikeutettu.

Olen ollut marraskuusta lähtien Etelä-Libanoniin, eri YK-leireihin sijoitetun suomalaisen kriisinhallintajoukon (SKJL) pappina. Joukkomme on osa YK:n Unifil-operaatiota. Sen tehtävänä on valvoa vuoden 2006 sodan aseleposopimuksen noudattamista, tukea Libanonin asevoimia ja avustaa paikallista väestöä.

Sotilaspappeja on ollut suomalaisten rauhanturvaajien joukossa jo vuoden 1956 alkaneesta Suezin operaatiosta lähtien. Mutta mikä olisi hyvä vastaus kysyjälle?

Leirissämme on parakkimainen leirikappeli, jota on vuosien mittaan pyritty varustamaan ja kaunistamaan sen pyhää tehtävää varten. Kappelia käytetään sekä luterilaisiin että irlantilaisten katolisiin messuihin. Suomalainen rauhanturvaaja ei yleisesti ottaen ole ahkerin mahdollinen kirkossakävijä, mutta pieneen kappeliin ei mahdottoman paljon ihmisiä mahtuisikaan. Olen ottanut tavakseni kutsua sunnuntaina kirkkoon tietyn joukkueen, eli noin 30 hengen sotilasjoukon. Tällöin kirkko täyttyy ääriään myöten.

Messu näissä oloissa on hieman typistetty versio normaalista. Se ei kestä yli puolta tuntia.

Ehtoollisen jakaminen rauhanturvaajaseurakunnalle näissä hieman karuissa oloissa saa papin nöyräksi ja iloiseksi. Maastopukuihin sonnustautuneet miehet ja naiset tulevat vuorollaan totisin ilmein nauttimaan sakramentin. Vieressäni alttarin edessä ehtoollisviiniä jakaa lääkärimme Pekka, aktiivinen kirkossakävijä.

Kanttoria ei ole, mutta joskus voidaan järjestää paikalle kitarasäestys tai kuunnella tallenteita. Jälkimmäisen turvin laulan joskus seurakunnalle messun päätteeksi Herran siunauksen.

Vaikka Libanonin ylängöllä voi olla talvella koleaa ja kylmää, yleensä täällä paistaa aurinko ja lämpötilat ovat suomalaisittain usein melkein kesäiset. Messun jälkeen kirkkokahvit juodaan kappelin vieressä ulkona olevien pöytien ääressä.

Pataljoonassamme on suomalaisten ohella irlantilaisia rauhanturvaajia. Osallistun viikoittain myös katolisiin englanninkielisiin messuihin. Joskus luen niissä Raamatun tekstejä. Näissä olosuhteissa ekumenia lihallistuu suomalaiselle luterilaiselle uudella tavalla. Irlantilainen kollegani, isä Paul on erinomainen työtoveri.

Suomalaisia rauhanturvaajia on sijoitettu pääleirimme lisäksi eri puolille Etelä-Libanonia. Tästä syystä liikun säännöllisesti eri leirien välillä omia joukkoja tapaamassa. Pidän luterilaisia messuja ja hartauksia milloin italialaisten ja ranskalaisten ylläpitämien katolisissa sotilaskappeleissa, milloin muissa tiloissa tai taivasalla.

Partiossa kulkeva jyhkeä maastoauto on maalattu YK:n värien mukaisesti valkoiseksi. 
Suurikokoiset mustat UN-kirjaimet (United Nations, Yhdistyneet Kansakunnat) erottuvat kauas. Olen partioiden mukana viikoittain. Usein päivällä, joskus yöllä.

Olemme juuri olleet erään kylän kahvilassa tauolla. Vesipiippukin on siinä kuplinut. Nyt auto kiipeää kuoppaista tietä vuorenharjalla olevalle tähystyspaikalle. Panssaroidun auton ovet paukkuvat, vääntäydymme aseiden kanssa ulos. Miinavaaran vuoksi kävely- tai ajouralta ei poistuta. Joukko tähystelee kiikareilla eri suuntiin. Olisiko epäilyttävää liikkumista tai muuta toimintaa? Edessä avautuu jyrkkä wadi, laakso, jonka pohjalla kimaltelee nyt talvisateiden jälkeen vuolas puro. Näkymät ympäröiville kukkuloille ja laaksoihin ovat huikeat. Libanon on kaunis maa. Ei ihme, että Suvivirressäkin sitä ylistetään viidennen säkeistön sanoin Kun Henkes virvoituksen vain sielu saanut on, keväisen kaunistuksen se saa kuin Libanon.

Siellä täällä näkyy kyliä. Ne jakautuvat Libanonissa usein uskontokunnan mukaisesti. Suurin osa Unifilin toiminta-alueen kylistä on šiiamuslimien asuttamia, mutta on myös kristittyjä kyliä. Uskontokuntien välit ovat täällä korrektit, mutta pinnan alla on vanhoja ja myös uusia jännitteitä. Vuosina 1975–1990 käydyn sisällissodan muistot elävät.

Suurin kirkkokunta alueella ovat maroniitit, katoliseen kirkkoon kuuluva idän kirkon osa. Olen tapaillut täällä eri kirkkokuntien pappeja ja vieraillut kirkkojen ylläpitämissä kouluissa. Sykähdyttävintä on osallistua arabiankieliseen messuun. Länsimaisena kristittynä koen, että minun tehtäväni täällä on kuunnella ja oppia. Täällä oli kristillisiä seurakuntia melkein tuhat vuotta ennen kristinuskon tulemista Suomeen.

Lähi-itä on kristinuskon kehto. Täällä on paljon halua kontakteihin lännen kirkkojen kanssa. Silti Euroopassa ei edes aina tiedetä Lähi-idän kirkkojen olemassaolosta.

Partioiden pitkien tuntien aikana voin pappina käydä hyviä keskusteluja työtään tekevien nuorten rauhanturvaajien kanssa. Useimmat ovat vielä perheettömiä. Joillakin on jo useita rauhanturvaoperaatioita takana. Yksi ja toinen miettii, mitä palvelusajan jälkeen elämällään tekisi. Pitäisi opiskella, osalla on koulutus jo hankittuna ja Suomessa edessä on työhön meno tai työn etsiminen. Moni lähtee uudelle rauhanturvareissulle.

Osa rauhanturvaajista partioi pataljoonan vastuualueella, osa vartioi kohteita. Toiset palvelevat erilaisissa tuki- ja huoltotehtävissä. Papin tehtäviin täällä kuuluu läsnäolo, siis joukkojen keskuudessa ja työpisteissä liikkuminen – ja kuunteleminen. Merkityksellinen keskustelu voi alkaa mistä tahansa kohtaamisesta. Mahdollisia huolia ei kenenkään ole pakko miettiä yksin.

Usein ajattelen, miten hienoja nuoria ja vanhempiakin ihmisiä näihin tehtäviin hakeutuu. Suomalaiset reserviläiset eivät ole ammattisotilaita, mutta he ovat saaneet rauhanturvaamistehtäviinsä kunnon koulutuksen. Eleettömällä tavalla he ovat kriisinhallinnan kovia ammattilaisia. Heillä on sekä Unifilin muiden joukkojen että myös libanonilaisten siviilien keskuudessa harkitsevien ja luotettavien sotilaiden maine.

SKJL:n esikunta- ja johtotehtävissä palvelee enimmäkseen puolustusvoimien ammattihenkilöstöä.

On jo iltapäivä. Partioautomme on odottamatta joutunut vihaisen väkijoukon piirittämäksi libanonilaisessa kylässä. Ongelman alkusyy ei neuvotteluista huolimatta selviä ja tilanne muuttuu uhkaavaksi. Äkkiä yhtä suomalaista puukotetaan kaulaan. Nyrkinkokoisia kiviä alkaa sataa auton kylkeen. Suomalaisia kohti myös ammutaan. Yksi rauhanturvaaja on haavoittunut vakavasti, toinen lievemmin. Tilanne on yhtäkkiä kaoottinen.

Partio ampuu varoituslaukauksia ja onnistuu perääntymään paikalta. Haavoittuneet evakuoidaan ennalta tehtyjen suunnitelmien mukaisesti. Muut tilanteessa olleet rauhanturvaajat kootaan leirissä lääkärintarkastukseen ja saunaan. Pappi ja sosiaalikuraattori ovat mukana siinä joukossa, joka huolehtii tarpeen mukaisista jatkotoimista.

Yllä kuvattu tilanne on onneksi kuviteltu. Sellaista ei ole suomalaisille Unifil-operaatiossa sattunut vuosikausiin, mutta huonolla onnella voisi sattua. Iskun kohteeksi joutuminen tai muu episodi voi olla koulutetuillekin sotilaille traumaattinen kokemus. Tästä syystä pataljoonassa on myös henkisen huollon valmius, johon sotilaspapin johdolla on koottu joukko kriisityön ammattilaisia ja muita vastuunkantajia.

Rauhanturvaaminen Libanonissa on enimmäkseen sanan mukaisesti rauhallista, mutta sota ei ole kaukana. Taisteluja käydään Irakissa ja Syyriassa, jopa aivan Libanonin rajojen läheisyydessä. Siellä, runsaan 40 kilometrin päässä on helvetti valloillaan. Libanonissakin tehdään terrori-iskuja. Tammi–helmikuussa oli maan Israelin-vastaisella tulitaukolinjalla yhteenottoja.

Syyriasta tulleita pakolaisia on täällä yli kaksi miljoonaa. Heitä näkee myös suomalais-irlantilaisen pataljoonamme toimialueella: nukkavierusti puettuja miehiä töitä etsimässä taajamissa, naisia ja lapsia hökkeliasumuksissa kylien laitamilla. Libanonilaiset suvaitsevat Syyrian pakolaisia yllättävän hyvin, vaikka he ovat pienelle maalle valtava taakka. Etelä-Libanonissa pakolaiset eivät yleensä asu leireissä, vaan muun väestön seassa.

Vaikka sanonta on kulunut, Lähi-itä todella on ruutitynnyri. Rauhaa turvataan puolueettomasti. Tehtävän eetokseen kuuluu, että omia sisimpiä ajatuksia ei aina kannata sanoa ääneen. Emme ole täällä poliiseina tai tuomareina.

Pataljoonassa pyritään tietysti siihen, että tehtävät hoidetaan ja että jokainen rauhanturvaaja palaa terveenä kotiin. Aina se ei ole onnistunut. Etelä-Libanonissa on kolme muistomerkkiä, joihin on kiinnitetty täällä vuosikymmenien aikana menehtyneiden suomalaisten rauhanturvaajien nimiä.

Kurkistan Tyroksen roomalaisella raunioalueella särkyneeseen kiviseen sarkofagiin. Kirkkaassa auringonpaisteessa kestää hetken, että silmä alkaa erottaa jotakin. Hämärän kammion perällä näkyy ikivanhoja ihmisen luita. Joku on heittänyt sekaan tyhjän virvoitusjuomatölkin.

Tämä miltei 2000 vuotta vanha roomalainen nekropolis eli hautausmaa kaivettiin maasta esiin vasta 1960-luvulla. Papinretkelle lähteneet rauhanturvaajat liikkuvat raunioiden keskellä. Valokuvia otetaan. Välillä kokoan joukot yhteen ja kerron Tyroksen miltei 5000 vuotta vanhasta historiasta. Täältä muinaisten foinikialaisten maasta tulivat antiikin aikana purppuraväri, hienot lasiesineet ja aakkoskirjoitus. Täällä sotivat Egyptin faraot ja Aleksanteri Suuri. Kaupunki mainitaan Raamatussa useita kertoja.

Seison kivenlohkareen päällä ja luen rauhanturvaajille ääneen Raamatusta, miten Tyroksen kuningas Hiram myi Salomolle setriä ja sypressiä Jerusalemin temppeliä varten (1. Kun. 5:15–32). Toisessa kohdassa nostan esille apostoli Paavalin kertomuksen hänen viivähtämisestään Tyroksessa (Apt. 21:1–7). Ehkä Paavali kulki juuri tästä portista? Suurikokoisen hippodromin raunioilla luen kuulijoille antiikin vauhdikkaita valjakkokilpailuja kuvaavan kohdan Mika Waltarin romaanista Valtakunnan salaisuus.

Välimeren rantakuppiloiden tarjonnan runsaus, turkoosin meren aaltojen kuohunta ja rantabulevardin palmujen huojunta keskellä talvea on viehättävää ja muistuttaa, kuinka etelässä me olemme. Paikalliset opiskelijaneitoset pysäyttelevät rauhanturvaajiamme yhteisiä valokuvia varten.

Papinretkiä kommentoidaan usein kotimatkalla leiriin panssaroidun miehistönkuljetusajoneuvon jyrinän uumenissa.

– Tämä katkaisee sopivasti palveluksen arjen.

Alun perin jo 1978 alkaneen Unifil-operaation rauhanturvaajina Etelä-Libanonissa työskentelee tällä hetkellä sotilaita 38 eri maasta. Eri armeijoiden erilaisista toimintakulttuureista ja kielivaikeuksista tulee joskus kitkaa. Tehtävä on kuitenkin yhteinen: ranskalainen ja tansanialainen, eteläkorealainen ja suomalainen, italialainen ja indonesialainen palvelevat kaikki saman vaaleansinisen YK:n lipun alla. Siinä ollaan hyvällä asialla. Itse olen havainnoinut mielenkiinnolla YK:n, rauhanturvaajien kesken ”ison sinisen elefantin”, toimintaa. Maailmanjärjestö on iso, usein kankea ja byrokraattinen, mutta toimiva kone.

Minkälainen kokemus rauhanturvaaminen on? Mitä täällä oppii? Lähi-idän rauhanpyrkimykset vaikuttavat uutisten perusteella loputtomalta ikiliikkujalta. Jos heittäytyisi kyyniseksi, voisi heittää myös toivon. ”Eihän tämä maailmankolkka muutu.”

Mutta mikä mahtaisi olla tilanne Libanonissa, jos YK ei olisi tarjonnut apuaan? Arvattavasti huonompi, kuin se nyt on. Täkäläisen kriisin osapuolet ovat halunneet YK-joukot paikalle. Ajoittaisista ongelmista huolimatta ymmärretään kyllä, että Unifil on täällä tukemassa rauhan säilymistä.

Ja rauhaa tällä paljon kärsineellä alueella tarvitaan.

Kävelen pimeän jo laskeuduttua leirin kuntosalista rauhanturvaajan ”körmyyni” eli teräsparakkihuoneeseeni. Jo aiemmin olen ollut lenkillä. Ihailen Lähi-idän mustaa yötaivasta. Etelä-Libanonin maaseudun pienet kylät ja kaupungit eivät luo taivaalle valosaastetta. Tähdet näkyvät upeasti.

Kuunsirppi lepää täällä erikoisesti kumollaan. Otava seisoo hassusti kattilanvartensa varassa pystyssä, Kassiopeia on ylösalaisin ja Orionkin aivan toisessa asennossa kuin Pohjolassa. Eteläisellä taivaalla on outoja tähtikuvioita, jotka eivät näy Suomessa.

Pohjantähtikin näkyy, mutta alhaalla, lähellä horisonttia. Häivähdys kotimaasta käy mielessä.

Illan päätteeksi menen leiriin pystytettyyn suomalaiseen pyöröhirsisaunaan. Löylyjen välillä katselen saunan terassilta edessä aukeavaa kaunista laaksojen ja vuorien kirjomaa maisemaa.

Mieleen nousee puolustusvoimien kriisinhallintakoulutuksen iskulause: Libanon: ”Kaikki on tuttua, mikään ei ole samaa.”