Retriitti ikivanhalla maatilalla Norjassa on kuin matka taivaan rajalle

Lia Gårdin retriittikeskus

Ystäväni Kirsti Silvola hakee minut Oslon lentokentältä autolla. Maisemat ovat jylhiä ja upeita, kun ajamme Norjan suurimman järven Mjøsan ohi.

Tämä on ensimmäinen matkani Norjaan. Tutulta tuntuvat kangasmetsät, jäkälät, sammaleet, varvut, männyt ja karvarouskut. Ihan uudelta ja erilaiselta näyttävät vuoret, laaksot ja laidunmaat sekä korkealla sijaitsevat vuonojärvet.

Pääsemme perille Lia Gårdiin noin puolilta päivin. Se sijaitsee rinteessä laajalla alueella. Alhaalla siintää pitkulainen järvi, ja sen takana on korkeita vuoria. Järvikin sijaitsee noin puolen kilometrin korkeudessa.

Huomioni kiinnittyy päärakennukseen. Sen katto on ruohoa ja niittyä. Rakennus noudattaa maan muotoja eli nousee rinteen myötäisesti korkeammalle takaosastaan. Paljon ikkunoita, ulkona ruukuissa monenlaisia kukkia. Kukkapenkit, jotka ovat aika rönsyilevät ja rikkaruohojen peitossa. Paikka on vaikuttava. Niin paljon kauneutta ja taivasta.

Sisälle tultuamme tapaamme Lian vanhan emännän Ingeborg Bøn. Hän toivottaa meidät sydämellisesti tervetulleiksi. Kirsti on jo tuttu Liassa.

Ingeborg antaa meille huoneet, ja lähdemme pikaisesti viemään tavarat sisään ennen kello 12.30 hetkipalvelusta. Minun huoneeni nimi on Voikukka. Huoneessa on kaksi vuodetta ja parvi. Parvelle mahtuisi hyvin kaksi lasta nukkumaan, kuulemma perheretriiteissä on paljon lapsia mukana. Voin kuvitella, että he nauttivat tästä paikasta tavattomasti.

Hetkipalvelus on osin englanniksi ja osin saksaksi. Päivän kaikkia hetkipalveluksia varten on monisteet, joissa on tekstit sekä norjaksi että englanniksi. Musiikki on Taizé-lauluja, välillä joku säestää pianolla. Nyt paikalla on noin 10–15 henkeä, ja tunnelma mukavan levollinen ja kuitenkin eloisa.

***

Olen etukäteen täyttänyt ilmoittautumisen talkoolaiseksi. Minun tehtäväni on valmistaa kasvissyöjien ateriat. Kirsti pääsee perkaamaan sisääntulon läheisyydessä olevia kukkapenkkejä.

Talkoolaisen elämään kuuluu työtä kuutena päivänä viikossa. Nuoret talkoolaiset asuvat isossa talossa, jossa jokaisella on oma huone ja yhteisiä tiloja on keittiö ja olohuone. He tekevät yhdessä retkiä ja osallistuvat retriitteihin.

Olemme molemmat tyytyväisiä saamiimme tehtäviin. Mukavalta tuntuu sekin, että ensimmäisenä päivänä olemme vapaita talkootyöstä ja Kirsti saattaa näyttää minulle paikkoja.

Tutustumme iltapäivän aikana kolmeen kappeliin, jotka sijaitsevat Lian mailla. Yhteensä kappeleita on kuusi ja kirkkoja kaksi. Lian vanha isäntä Sigmund on näkyjen ja toiminnan mies. Hän on rakentanut talkootyöläisten kanssa Lian valtavalle alueelle mökkejä, kappeleita, kirkkoja, letunpaistomökin, polkuja, nykyisen päärakennuksen; yhteensä kymmeniä rakennuksia.

Sigmund ja Ingeborg tulivat Lia Gårdiin vuonna 1976. Tila on ollut Ingeborgin suvulla satoja vuosia.

***

Nukun todella sikeästi ja herään uteliaana uuteen päivään. Aamiainen alkaa kello 8, ja minulla on sitä ennen mahdollisuus lähteä tutustumaan vielä yhteen kappeliin. Ulkona on viileää ja aurinkoista. Mistään ei kuulu ääniä, enkä näe ketään liikkumassa. Taivas on sininen, ja maisemat huikaisevat: järvi, pilvet, melkein sininen horisontti ja korkeita vuoria niin kaukana, että niitä ei kunnolla näe.

Tämä pikku kappeli on nimeltään Skogkapellet eli Metsäkappeli. Menen sisälle ja näen värikkään ison alttaritaulun. Siinä on ylhäällä kummulla seisomassa Jeesus ja leijona. Mieleeni tulee Narnian tarinoiden Kristus-leijona Aslan. Kuvassa on maapallo, lapsia ja monenlaisia eläimiä.

Hiljennyn kappelissa hetken, sytytän kynttilät ja istahdan lattialla olevalle rukousjakkaralle. Mieleeni tulee ajatus siitä, kuinka onnekas olenkaan juuri nyt tässä eriskummallisessa paikassa ja kaukana kotoa. Kuin maailman laidalla, mutta turvallisella tavalla.

***

Lauantaina illalla on luvassa suuri juhla-ateria. Tämä on Liassa pidetty perinne. Keittiön talkooväki valmistaa koko iltapäivän ihania herkkuja. Heillä on niin paljon kasvisvaihtoehtoja tarjolla, että minä pääsen jälleen helpolla. Se on varmastikin ihan hyvä, sillä kaikki tämä uusi saa mieleni kuohumaan ja innostumaan ja myös väsymään helposti.

Päivän työn ja juhlan jälkeen on jälleen helppoa olla kiitollinen tästä päivästä ja kaikista näistä ihmisistä ja tästä erikoisen hienosta paikasta, johon olen tupsahtanut.

Sunnuntai on pyhäpäivä, ja se näkyy kaikessa ohjelmassa. Pidän siitä. Aamupala on vasta yhdeksältä, ja sen jälkeen on hetki aikaa ennen kymmeneltä alkavaa messua.

Messua vietetään tänään Johanneskirkenissä eli Johanneksenkirkossa. Se on hyvin erityinen kirkko noin kilometrin päässä Lian päärakennuksesta. Kirkko on esimerkkinä siitä, kuinka Lian isäntäpariskunta elää johdatuksen ja rukouksen varassa. Johanneksenkirkko on rakennettu paksujen hirsitukkien varaan noudattaen vanhaa norjalaista kirkonrakennusperinnettä. Samanlaisia kirkkoja on Norjassa vielä olemassa vanhastaan, mutta kukaan ei ole sellaista rakentanut ymmärtääkseni satoihin vuosiin.

Kirkko on muutaman vuoden vanha, Kirsti muistaa edelleen sen avajaisjuhlallisuudet ja kymmenet kunniavieraat. Nyt me pääsemme viettämään messua siellä yhdessä retriittivieraiden ja muun talonväen kanssa. Sisällä kirkossa on valtavan kaunista, hyvän tuoksuista ja vähän viileää.

***

Messun jälkeen kiirehdimme päätalolle keittiötöihin. Päätös-
aterialle teen kasvismuusin lisukkeeksi meille kasvissyöjille kunnon pihvit; niihin tulee soijarouhetta, perunaa, porkkanaa, sipulia, kesäkurpitsaa, valkosipulia, jauhoja ja kananmunaa. Lisäksi tietysti mausteita ja tuoreita yrttejä. Olen nauttinut talkootyöstä Liassa, keittiössä on koettu monenlaisia tilanteita: kiirettä, naurua, läheltä-piti-tilanne, oppimista ja tutustumista.

Ennen lähtöämme tapaan vielä Lian nuoren emännän Mareiken. Hänen silmissään asuu nauru, kun hän sanoo, että voisin tulla tänne takaisin ja pitää vaikka sienestysretriitin. Tai tulla perustamaan heille hyötypuutarhan tai kunnollisen kompostin. Jokainen talkoolainen saa tehdä Liassa töitä oman osaamisensa ja jaksamisensa mukaan. Koulutuksia tai tutkintoja tai ammatteja ei kysellä, eikä niillä ole Liassa merkitystä.

Kotimatkalla on huikea olo, olen niin täynnä kaikkea sitä mitä olen kokenut. Tuntuu siltä, että olen ollut lähellä taivasta – fyysisesti ja henkisesti ja hengellisesti. Lento takaisin Suomeen lähtee illalla, ja takaisin kotona olen puolenyön maissa.

Kuva: Tuuli Aitolehti. Ruohokattoinen Lia Gårdin päärakennus sulautuu maan muotoihin.

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.

1 kommentti

  • Merja Ruuska sanoo:

    Todella kiva kirjoitus tämä. Ihana tuo rakennuksen viherkatto.

    Ilmoita asiaton kommentti