Stand up on ilo
sanoma

Koomikkopapit Johannes Melander ja Sampsa Simpanen rikkovat kristittyihin kohdistuvia ennakkoluuloja naurattamalla.

Oletko ihan oikeasti pappi?

Tähän kysymykseen Sampsa Simpanen ja Johannes Melander ovat tottuneet vastaamaan uudestaan ja uudestaan.

He ovat paitsi pappeja myös stand up -koomikoita. Molemmat kertovat pappeudestaan keikoilla avoimesti ja käsittelevät jutuissaan uskoon ja seurakuntaelämään liittyviä aiheita.

Ja aika monelle hauska pappi on ristiriita, jota on mahdoton käsittää. Niinpä lähes aina joku yleisön jäsen käy keikan jälkeen varmistamassa, onko lavalla itsensä papiksi esitellyt mies ihan oikeasti pappi.

– Ihmisillä on mielikuva kristityistä kurttunaamoista, ja se on kyllä meidän oma vikamme, Sampsa Simpanen nauraa.

Stand upin perusidea on yksinkertainen: yksi ihminen kertoo lavalla juttuja, joiden on tarkoitus olla hauskoja.

Yhdysvalloissa viime vuosisadan puolivälissä syntynyt laji rantautui Suomeen 1990-luvulla. Stand up pysytteli pitkään marginaalissa, mutta viime vuosina siitä on tullut koko kansan huvia.

Nykyään stand up -klubeja järjestetään säännöllisesti useimmissa suurissa kaupungeissa. Suomessa on kymmenkunta tunnettua huippukoomikkoa, ja heidän lisäkseen pari-kolmekymmentä stand upia päätyönään tekevää ammattilaista. Aloittelevia koomikoita ja stand upin harrastajia on lisäksi runsaasti.

Aika moni heistä on myös pappi. Johannes Melanderin ja Sampsa Simpasen lisäksi stand up -komiikkaa tekevät ainakin Viitasaaren seurakunnan pastori Sami Siltanen, Kouvolan seurakunnan pastori Tero Kajander ja Kansanlähetyksen pastori Mauno Lehto. Myös papiksi aikovissa teologian opiskelijoissa stand up -koomikoita on useita, ainakin joensuulaiset Jussi Herranen ja Kari-Antti Kitunen.

Kuopion metodistiseurakunnassa pastorina työskennellyt Sampsa Simpanen jätti seurakuntatyönsä viime kesänä ja heittäytyi täysipäiväiseksi koomikoksi.

Stand up alkoi kiinnostaa Simpasta jo vuosikymmen sitten. Hän ihaili sitä, kuinka helpolta laji näytti.

Kaksi vuotta sitten Simpanen pääsi kokeilemaan itse Kuopion Komediafestivaalin Keltanokkien iltapäivässä. Melko nopeasti hänelle paljastui, ettei yleisön naurattaminen ole niin helppoa kuin miltä se parhaimmillaan näyttää. Ensimmäinen keikka oli kamala kokemus, eivätkä seuraavat olleet juuri sen parempia.

– Ajattelin, että en voi olla näin huono. Nousin uudestaan ja uudestaan lavalle, kunnes kahdeksannella keikalla sain ensimmäiset kunnon naurut. Sen jälkeen olin koukussa, Simpanen kertoo.

Hyvinkäällä oppilaitospastorina työskentelevä Johannes Melander innostui komiikasta opiskeluaikanaan.

Ensin Melander testaili taitojaan satunnaisesti rippikoululaisten edessä kesäteologina työskennellessään, mutta pari vuotta sitten hän hakeutui Suomen Stand Up Clubin järjestämälle kurssille.

Sen jälkeen Melander on esiintynyt kerran tai pari viikossa, joskus useamminkin. Oppilaitospastorin työajat ovat papille poikkeuksellisen säännölliset ja mahdollistavat tiiviin keikkailun.

– Pappeus on kutsumustyö ja stand up harrastus. Stand up on sydämen asia, siihen on älytön polte, Melander kertoo.

Simpanen ja Melander paljastavat yleensä yleisölle heti kättelyssä olevansa myös pappeja.

– Moi, mun nimi on Sampsa Simpanen ja olen stand up -koomikko. Luonnollisesti en ole sitä aina ollut vaan koulutukseltani ja ammatiltani olen pappi. Ja näin hiljennetään baari.

Näin Simpanen aloittaa useimmat keikkansa.

Melander saattaa aloittaa kertomalla kaljan loppumisen ärsyttäneen häntä niin paljon, että erosi kirkosta. Vitsi kirkosta eroamisista saa lisää pontta, kun Melander jatkaa:

– Ei siinä muuten mitään, mutta kun olen seurakunnassa töissä. Pappina. Milloinkohan ne huomaa, että olen valepappi?

Vaikka pappeus yhdistää Simpasta ja Melanderia, he ovat melko erilaisia koomikoita.

Sampsa Simpanen linjaa, että juttujen täytyy olla riittävän hauskoja baariin ja riittävän siistejä kirkkoon. Hän ei esimerkiksi koskaan kiroile lavalla.

– Saman jutun täytyy toimia sekä kirkossa että baarissa. Muuten menisin sekaisin ja tulisi teennäinen olo. En halua lähteä siihen, hän sanoo.

Pappeus tulee keikan aikana ilmi monta kertaa, mutta pappeus tai usko eivät itsessään ole vitsien aiheita.

Simpanen kutsuu itseään hyvän mielen koomikoksi. Hänelle tärkeintä on, että keikan jälkeen ainakin valtaosalla yleisöstä olisi hyvä mieli. Siksi Simpanen ei tee juttuja liian rankoista aiheista kuten pedofiliasta tai edes politiikasta.

– Kaikesta voi tehdä vitsiä, mutta se vaatii oikean koomikon, oikean yleisön ja oikean tilaisuuden. Mitä vaikeampi aihe, sitä taitavamman koomikon se vaatii, hän sanoo.

Pääasiassa Simpasen jutut käsittelevät arkipäivän hassuja sattumuksia. Sellaisia, kun maha on päässyt kasvamaan niin, ettei sen yli enää jaksaisi kurkotella vetääkseen molempia sukkia jalkaan, tai sitä, kuinka hän on huomannut aukovansa suutaan samalla kuin syöttää lastaan. Simpasella on kolme pientä lasta ja hän puhuu paljon pikkulapsiperheen arjesta.

Baarin lavalla voi sanoa sellaista, mitä saarnastuolissa ei voi, linjaa puolestaan Johannes Melander.

Hän korostaa tilannetajua. Se on tärkeä osa sekä papin että koomikon työtä. Molemmissa ammateissa täytyy huomioida kenelle ja missä puhuu.

– On tärkeää löytää yhteinen kieli ja yhteys niihin ihmisiin, joiden kanssa on tekemisissä, Melander sanoo.

Monet Melanderinkin jutuista kertovat viattomista ja arkipäiväisistä seurakuntaelämän sattumuksista. Hän käsittelee kuitenkin myös vaikeita aiheita ja ottaa jutuissaan kantaa.

Hän saattaa keikallaan puhua hassuista sattumuksista koulukirkossa mutta myös siitä, minkälaista on, kun saa pappina siunata perunamaan, mutta ei homoparia.

Melanderin mielestä kristinuskon historiaan ja nykyisyyteen mahtuu paljon hölmöjä ja hullujakin juttuja, joista voi helposti tehdä vitsejä.

– Jos ajattelee vaikka sitä, että melkein koko keskiajan papit saarnasivat kirkossa latinaksi, kielellä jota ihmiset eivät ymmärtäneet, eli messusivat seinille. Niin onhan se ihan älytöntä, Melander nauraa.

– Kristinuskossa ajaudutaan ytimestä, eli rakkaudesta ja armosta, helposti todella outoihin juttuihin, julmiksi ja armottomiksi itseä ja toisia kohtaan. Siitä julmuudesta ja armottomuudesta voi tehdä komiikkaa.

Joidenkin Melanderin juttujen kertojaksi voisi helposti kuvitella myös ateistin, mutta kehys on erilainen, kun kertoja on pappi. Melander ei halua murskata kristinuskoa vaan kritisoida epäkohtia.

Työkaverit ovat kehuneet Melanderia siitä, että hän ravistelee kirkkoa hyvällä tavalla. Hän on saanut kiitosta myös siitä, että menee sinne, missä ihmiset ovat, ja puhuu samaa kieltä heidän kanssaan, hymistelemättä.

– Se voi toisaalta olla hankalaa. On kysymys pyhistä asioista. Joku voi kokea jutut kristinuskosta loukkaavina, vaikka en haluaisi loukata.

Komiikan ja pappeuden yhdistäminen ei aina ole mutkatonta. Joku saattaa loukkaantua siitä, että kristinuskoa käsitellään humoristisesti, toinen siitä, että pappi vitsailee.

Komiikkaan kuuluu liioittelu, kärjistäminen ja jopa vääristely. Vitsit jättävät kuulijalle runsaasti tulkinnanvaraa, joten väärinymmärrysten vaara on suuri.

Maaliskuussa kansanedustaja Kari Rajamäki (sd) loukkaantui Kallion kirkkoherralle Teemu Laajasalolle, jonka oli tulkinnut kutsuneen itseään murhaajaksi.

Rajamäki oli aikaisemmin torpannut hallituksen esityksen, joka olisi tuonut paperittomille ulkomaalaisille oikeuden välttämättömiin terveyspalveluihin. Ylen lauantai-iltojen poliittisessa satiiriohjelmassa YleLeaksissa Laajasalon esittämä hahmo Teemu Tammisalo sanoi, että Rajamäki on onnistunut tappamaan monta pakolaista hoitamattomiin sairauksiin.

Laajasalo puolustautui sanomalla, että Tammisalo on roolihahmo, jonka ajatuksilla tai mielipiteillä ei ole mitään tekemistä hänen omien näkemystensä kanssa.

– Papin ei sovi puhua kuten roolihahmoni puhuu, Laajasalo sanoi Kotimaa24:n haastattelussa.

Niin Sampsa Simpanen kuin Johannes Melanderkin korostavat, ettei heillä ole erikseen papin ja koomikon rooleja. Pappi on pappi myös esiintyessään stand up -klubin lavalla perjantai-iltana baariin kokoontuneen seurakunnan edessä.

– Totta kai käyttäydyn eri tavalla eri tilanteissa, mutta en ajattele, että minulla olisi rooleja. Pyrin olemaan oma itseni, Melander sanoo.

– Huumori on luonteeltaan yliampuvaa. Joku voi loukkaantua, jos ei ymmärrä, että vitsi on tarkoituksella vedetty överiksi. Häneltä jää huomaamatta, ettei koomikko tarkoita kaikkea, mitä sanoo.

Kaikkia uskonnoista tehdyt vitsit eivät naurata. Joku saattaa ajatella uskonnon olevan niin pyhä asia, ettei mistään siihen liittyvästä saisi tehdä pilaa.

Johannes Melander korostaa kunnioituksen merkitystä. Hänen mielestään kaikkia uskontoja ja kaikella tavoin uskovia pitää kunnioittaa.

Se ei tarkoita, ettei uskosta ja uskonnoista saisi tehdä vitsejä. Melander kertoo luottavansa siihen, että Jumala pitää huumorista – ja useimmilla ihmisilläkin huumorintajua on riittävästi.

Olennaista on valita huolella näkökulma. Esimerkiksi rasismi on herkullinen komiikan aihe, mutta rasistinen vitsi ei ole Melanderin mielestä hauska.

– Jos menisin tekemään vitsiä, jossa herjattaisiin muslimeja ja Allahia, niin eihän se olisi hauskaa. Mutta jos muslimi heittää vitsiä omasta uskostaan, niin se voikin olla hauskaa. Pappina minun on helpompi heittää vitsiä kristinuskosta, kristityn elämästä ja kirkosta, Melander sanoo.

Myös Sampsa Simpasen mielestä kaikesta voi tehdä komiikkaa. Kaikki jutut eivät häntä kuitenkaan naurata. Simpanen kertookin joskus antaneensa koomikkokollegoillensa palautetta huonoista, pilkallisista jutuista.

– Pari kertaa olen sanonut takahuoneessa, että mielestäni tuossa ei ollut mitään hauskaa. Mutta en voi valita, mistä joku toinen koomikko puhuu tai ei puhu. Se on hänen valintansa ja hänen tiensä. Jos se on väärin, niin hän vastaa siitä itse.

Vaikka uskonnon ja komiikan suhde koetaan usein jännitteiseksi, erilaisten uskonnollisten ryhmien tekemällä komiikalla on pitkät perinteet.

Monet modernin stand upin ensimmäisistä kärkinimistä, kuten stand upin esi-isänä pidetty Lenny Bruce, olivat juutalaisia.

Syitä juutalaisten koomikoiden suosioon on etsitty juutalaiseen kulttuuriin olennaisesti kuuluvasta itseironisesta ja mustasta huumorintajusta. Sitäkin suurempi syy saattaa kuitenkin löytyä juutalaisten vainotusta asemasta.

Komiikka on vainotun vähemmistön keino tehdä itseään tutummaksi ja siten myös hyväksytymmäksi. Jopa näennäisen pilkalliset jutut saattavat toimia näin.

Vuosituhannen alun WTC-iskujen jälkeen nousussa on ollut muslimien tekemä komiikka. Vain kaksi vuotta iskujen jälkeen muslimikoomikot Bryant ”Preacher Moss, Azhar Usman ja Azeem Muhammad lähtivät kiertueelle tuulettamaan ennakkoluuloja. Myöhemmin mukaan liittyi myös Mohammed ”Mo” Amer.

Kiertueen otsikkona oli Allah made me funny, Allah teki minusta hauskan. Keikoilta kuvatuilla Youtube-videoilla koomikot tarttuvat muslimistereotypioihin suoraan.

– Salam aleikum, Azhar Usman tervehtii yleisöä.

– Huomaan, että paikalla on myös ei-muslimeita, joten selitän teille, mitä se tarkoittaa. Se tarkoittaa, että aion tappaa teidät, Usman jatkaa ja yleisö räjähtää nauramaan.

Suomessa islamiin ja muslimeihin kohdistuvia ennakkoluuoja on käsitellyt Iranissa syntynyt ja Helsingin Kontulassa kasvanut koomikko Ali Jahangiri. Bravuurissaan Jahangiri kertoo olevansa alkoholiongelmainen muslimi.

– Tiedättekö miten vaikeaa on olla kännissä ja terroristi samaan aikaan? Ainoa mitä voi tehdä, on kaapata Finnairin kone ja laulaa karaokea, Jahangiri sanoo ja asettaa ennakkoluulot naurunalaisiksi.

Voisivatko myös koomikkopapit murskata kristittyihin kohdistuvia ennakkoluuloja?

Sampsa Simpanen ja Johannes Melander sanovat kumpikin, etteivät mene stand up -klubille saarnaamaan. Lavalla tärkeintä on olla hauska. Tylsää koomikkoa ei jaksa kuunnella kukaan, vaikka sanoma olisikin hyvä.

– Stereotypioiden murtaminen ei ole tietoinen tavoite tai missio. Lavalla olen ensisijaisesti koomikko ja koomikon ainoa tehtävä on saada yleisö nauramaan, Simpanen sanoo.

– Se on yhteistä papin työn kanssa. Papin tehtävä on luoda jumalanpalveluksesta ihmisille hetken levähdyspaikka.

Toisaalta nimenomaan olemalla hauskoja papit voivat murtaa ennakkoluulon kristityistä tosikoista.

Melander kertoo haluavansa luoda positiivista kuvaa siitä, millaista on olla kristitty.

– Monilla on mielikuva kristitystä tiukkapiposta, joka kulkee happamana ja haluaa kieltää kaiken, hän sanoo.

– Viihdyttäminen on ykkösasia, mutta samalla voi yrittää sanoa myös jotain järkevää.

Kun Johannes Melanderilta ja Sampsa Simpaselta tullaan keikan jälkeen kysymään, ovatko he ihan oikeasti pappeja, he saattavat vastata vitsillä. Melander vastaa usein olevansa valepappi.

Silloin kun Simpanen vielä työskenteli Kuopion metodistiseurakunnassa, hän kehotti kysyjää tarkistamaan asian seurakunnan kotisivuilta mutta varoitti heti perään tehneensä sivut itse.

Joskus kysyjä jää juttusille. Sitten voidaan puhua ihan mistä vaan, myös kirkosta, uskosta tai pyhäkoulumuistoista.

Melander kertoo, että tosinaan vastaan tulee etsijöitä, jotka hakeutuvat keskustelemaan, kun tapaavat papin odottamatta, yllättävässä ympäristössä.

– Stand up voi olla tapa kohdata ja tavoittaa ihmisiä, hän sanoo.

Melanderin mukaan huumori voi helpottaa ihmisten kohtaamista myös seurakuntatyössä. Parhaimmillaan oikeassa hetkessä heitetty huuli murtaa jään papin ja seurakuntalaisen välillä.

Simpanen kertoo, että hänet on otettu koomikoiden yhteisön jäseneksi nimenomaan pappina. Hän on vihkinyt avioliittoon useamman kollegansa. Joskus joku on pyytänyt tiukassa paikassa rukoilemaan puolestaan.

Yleisölle hauskan papin tapaaminen voi olla vapauttava kokemus.

– Heidän menneisyydessään voi olla jotain, joka sulkee pois sen mahdollisuuden, että kristinusko voisi olla iloinen asia, Simpanen sanoo.

– Kun he sitten ymmärtävät, että jätkä on ihan tosissaan... Ihmiset selvästi nauttivat siitä, että joku, joka kutsuu itseään kristityksi, uskaltaa nauraa.

Katso video Sampsa Simpasen ja Johannes 
Melanderin keikoilta.