Tätä kaikkea Suomi on minulle – Suomen itsenäisyyttä juhliva ruotsalaispiispa kirjoitti esseen

Suomi on Sibeliusta ja Topeliusta, koivunrungon suoruutta ja Uuden Valamon munkkeja laulamassa pääsiäisliturgiaa kullanhohtoisen ikonostaasin takana, kirjoittaa Västeråsin piispa Mikael Mogren.

Hyvä Suomi! On onnittelujen aika. Suomi täyttää tänään sata vuotta. Haluan käyttää tilaisuuden hyväkseni ja kertoa kiitollisuudestani ja siitä syvästä arvostuksesta, jota Suomi ja suomalaiset ovat merkinneet Ruotsille, Västeråsin hiippakunnalle ja minulle itselleni.

Suomi oli ensimmäinen vieras kieli, jota kuulin. Kasvoin kahden tehdasyhdyskunnan välissä: toisella puolella oli sinkkikaivos, toisella malminrikastamo lastaussatamineen. Luterilaisessa reformaatiossa kielellä oli suuri merkitys. Raamattua pitäisi voida lukea ja jumalanpalvelusta viettää omalla kielellä.

Uusi testamentti julkaistiin suomeksi vuonna 1548. Kouluaikanani oli yhtä selvää, että luokassani oli oppilaita, joiden kotikieli oli suomi. Syyslukukausien alussa koulussa puhuttiin itäisestä naapurimaasta, sillä muutamat luokkakaverini olivat aina käyneet kesän aikana Suomessa. He puhuivat kirkkaista kesäöistä saunomisineen.

Jo varhain me lapset aavistimme myös veristen sotien liittyneen kavereidemme perhehistoriaan. Ehkä koulun pihalla käydyissä tappeluissa pääsi valloilleen jotain suvun kohtaamasta väkivallasta ja sen aiheuttamien muistojen haavoista. Pohdin, olivatko nämä tappelut ensimmäinen kokemukseni jäljistä, joita sota jättää ihmisiin.

1900-luvun sotien jäljet on pakko mainita, vaikka ne ovatkin vain pieni osa siitä, mitä haluan Suomesta sanoa. Minulle Suomi on ennen kaikkea hienostunutta kulttuuria. Se on Sibeliusta ja Topeliusta, Marimekon kuvioita ja Edith Södergranin runoja. Se on Alvar Aallon talorunkoja ja Uuden Valamon luostarin munkkeja laulamassa pääsiäisliturgiaa kullanhohtoisen ikonostaasin takana. Suomalaisuus on minulle koivunrungon suoruutta ja miltei kristallimaista kuultavuutta, joka muistuttaa Iittalan lasin kirkkaudesta ja tuhansien järvien kimmellyksestä.

Jo varhain me lapset aavistimme veristen sotien liittyneen kavereidemme perhehistoriaan. Koulun pihalla käydyt tappelut olivat ensimmäinen kokemukseni jäljistä, joita sota jättää ihmisiin.

Kaikki Suomesta Ruotsiin tulleista siirtotyöläisistä eivät osanneet puhua suomea. He puhuivat ruotsia, sillä he olivat suomenruotsalaisia. Vuosien mittaan olen tullut tarkaksi sanojen oikeasta käytöstä: Suomenruotsalaisiksi (finlandssvenskar) kutsutaan suomalaisia, jotka puhuvat ruotsia äidinkielenään. Suomea äidinkielenään puhuvat taas ovat suomalaisia (finnar). Toisaalta suomalaisiksi (finländare) kutsutaan molempia.

Suomenruotsi ei ole ruotsia, jota puhutaan suomalaisella korostuksella. Se on yhteinen nimitys tietyille ruotsin kielen murteille. Joitakin niistä minun on vaikea ymmärtää. Kun puhuja huomaa tämän, hän alkaa puhua puhdasta suomenruotsia, sitä, jota koulussa opetetaan. Historian näkökulmasta ei ole sen kummallisempaa, että ruotsinkielisiä asuu Itämeren itäpuolella kuin että suomea puhuvia ihmisiä on aina asunut Ruotsin Tornionlaaksossa.

Suomenruotsi on ruotsin kielen kauneimpia muotoja eikä se eroa kovinkaan paljon Taalainmaan murteesta, dalamålista. Kuulin Smedjebackenin metallitehtaalla Morassa työskennelleestä miehestä, joka sai työkaverin Suomen Oravaisista. Vihdoinkin hän pystyi käyttämään omaa murrettaan lounashuoneessa! Nuo kaksi ymmärsivät toisiaan. Kumpikin pystyi käyttämään vanhahtavia muotoja, jotka olivat jääneet pois ruotsin kielestä sen kehittyessä.

Suomalaisuus on minulle koivunrungon suoruutta ja miltei kristallimaista kuultavuutta, joka muistuttaa Iittalan lasin kirkkaudesta ja tuhansien järvien kimmellyksestä.

Vuodesta 2000 lähtien suomenkielisillä on ollut Ruotsissa kansallinen vähemmistöasema. Suomen kieli on yksi maan viidestä vähemmistökielestä. Itse en ole koskaan oppinut suomea kunnolla. Se tekee suomen kielestä jännittävää. Koska minulla ei ole johtolankoja puhutun suomen ymmärtämiseen, kieli sulkeutuu minulta ja sen sisältö jää kätketyksi, miltei kuin se Aku Ankka -lehti, jossa Walt Disney antaa sarjakuvahahmojensa hapuilla ympäriinsä Suomen kansallis-
eepoksessa Kalevalassa.

Minulla oli nyt jo edesmennyt ystävä Augustin Mannerheim. Hänen setänsä oli Suomen marsalkka. Joskus Augustin kertoi presidentti Mannerheimista. Kun olin muuttamassa Västeråsiin, hän mainitsi västeråsilaisesta lääkäristä Nanna Swarzista, joka hoiti hänen setäänsä tämän viimeisinä elinvuosina.

Enimmäkseen keskustelimme kielestä. Augustin oli runoilija ja kääntäjä, joka eli kielen rytmeistä ja vivahteista. Hän käytti käsitettä kaikutila. Sillä hän tarkoitti, että jokaisella sanalla on kaikunsa ja sille tulee olla herkkänä. Runouden kääntäminen oli hänelle oikean paikan löytämistä kaikutilassa. Kaiku kulkee sivuille ja taakse.

Jos tämä pätee ruotsinkielisiin sanoihin, miksei myös suomenkielisiin. Ruotsalaiset tunnistavat Astrid Lindgrenin sanat, suomalaiset ne sanat, joita käytetään Tove Janssonin Muumikirjojen suomenkielisissä versioissa. Saadakseen ruotsalaiset ymmärtämään, millaista oli Saarijärven Paavon hallaisilla salomailla, kääntäjän pitäisi tuntea kieltä, jota Karl Oskar ja Kristina puhuivat Korpamoenilla Ljuderin pitäjässä Smoolannissa. Sen kääntämiseen ei tietokone pysty.

Suomessa huomaa, kuinka erilaisia kaikutilat voivat olla. Lappilaisuus on erilaista kuin kulttuuri Pohjanmaan ruotsinkielisellä maaseudulla. Vanhan, hienostuneen porvarillisuuden jäänteitä kantavat pastellinväriset puukaupungit poikkeavat teollisuuspaikkakuntien vuokrataloista ja hardrokkareista. Kuopion seudulla olen kokenut suomalaisuutta, joka ilmenee täpötäydessä kirkossa kaikuvana vahvana ja vakaana virsilauluna.

Suomalaisuuden maku on kaikkiaan sellainen kuin koko Länsi-Eurooppa maustettaisiin itäisellä ja ugrilaisella vaikutuksella ja suodatettaisiin Suomen ja suomalaisuuden läpi.

Västeråsin hiippakunnassa vaikutti todistettavasti jo 1300-luvulla ensimmäinen suomea puhuva pappi.

Ennen vuotta 1809 Suomi muodosti Ruotsin valtakunnan itäisen osan. Tukholma sijaitsi keskellä valtakuntaa. Kuningasperheeseen ja valtaneuvostoon kuului jäseniä, jotka pystyivät keskustelemaan ja asioimaan suomeksi.

Västeråsin hiippakunnassa vaikutti todistettavasti jo 1300-luvulla ensimmäinen suomea puhuva pappi. Falunin kaivoksessa työskenteli monia, jotka kantoivat suomalaisuuteen viittaavaa lisänimeä Finne. Erityisesti linnanherrat ja vuorimiehet ottivat keskiajalla mielellään palvelukseensa suomalaisia.

1500-luvun lopulla alkoi järjestelmällinen väestönsiirto. Kaarle-herttua, myöhemmin Kaarle IX, houkutteli Savosta nuoria miehiä ja perheitäkin seitsemän vuoden verovapaudella perustamaan uudistiloja erämaahan. Eräs heistä, Simon Finneksi kutsuttu Simon Jakobsson Puttoinen, rakensi vuonna 1590 torpan Sångenjärven rannalle Bergslageniin. Hän avioitui grythyttanilaisen Anna Persdotterin kanssa. Simonin ja Annan poika Göran löysi metsistä hopeapitoista malmia, ja vuonna 1639 valtio avasi hopeapajan Svartälvenin koskeen.

Näin sai alkunsa Hällefors, ja viisi vuotta myöhemmin aloitettiin kirkon rakentaminen. Ensimmäisenä paastonajan sunnuntaina vuonna 1645 kirkko vihittiin käyttöön. Ensimmäisessä penkkirivissä istuivat varmasti vaimonsa Elinin kanssa myös Göran Simonsson, joka oli sekä vuorimies että lautamies.

Edelleen käytössä oleva kirkko on rakennettu hirsistä tyylillä, jota kutsutaan bergslageninbarokiksi. Tyylin kuningatar on Ljusnarsbergin kirkko. Ulkoapäin se on päällystetty paanuilla, jotka ovat kuin muikkuja tuhansien järvien maasta. Västeråsin ja Karlstadin hiippakuntien alueella on edellä mainittujen lisäksi 17 muuta samalla tekniikalla pystytettyä puukirkkoa, jotka muistuttavat kaskiviljelyä harjoittaneista uudisraivaajista ja -rakentajista. Kirkkojen pitäisi olla Unescon maailmanperintölistalla merkkinä siitä luomisvoimasta, jonka siirtolaisuus voi vapauttaa.

Suomalaisuuden maku on sellainen kuin koko Länsi-Eurooppa maustettaisiin itäisellä ja ugrilaisella vaikutuksella ja suodatettaisiin Suomen ja suomalaisuuden läpi.

Grythyttanin kauniissa puukirkossa säilytetään edelleen Tukholmassa vuonna 1642 painettua suomenkielistä Raamattua. Kaskisuomalaisten 1600-luvun käyttämä puhekieli kuoli vasta, kun suomalaisia saapui Ruotsin teollisuuden palvelukseen toisen maailmansodan jälkeen.

Näillä asioilla ei taida olla muuta yhteyttä kuin teollistuminen. Se tappoi pienviljelyn ruotsalaisissa korpimetsissä, ja Suomesta haettiin työvoimaa. Ilman tätä piristysruisketta Ruotsin teollinen kasvu olisi tuskin ollut mahdollinen.

Mietin, miltä tuntui niistä Mockfjärdin ja Malungin metsätyömaaparakeissa asuneista isistä, jotka itkivät öisin Karjalan kannaksen kauhujen palautuessa mieliin. Näen silmieni edessä sotalapsia, jotka nieleskelivät ja purivat hampaitaan yhteen äitien jättäessä heille jäähyväisiä. Ajattelen kunnioituksella niitä sotien perintöä kantavia, jotka itsenäisyyspäivänä istuvat Hallstahammarin ja Fagerstan kirkkojen etupenkeissä suorina kuin Karjalan männyt.

Mietin, miltä tuntui niistä Mockfjärdin ja Malungin metsätyömaaparakeissa asuneista isistä, jotka itkivät öisin Karjalan kannaksen kauhujen palautuessa mieliin.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko kulkee eteenpäin reformaation tietä ja löytää uusia kieliä, joilla ilmaista kristillistä uskoa. Yksi niistä on Metallimessu, heavy metal -jumalanpalvelus, jota vietetään ympäri Suomea. Messu seuraa luterilaista messukaavaa, mutta se on sopeutettu hardrockin rytmeihin.

Olen kuullut metallimessuista, joissa kolmesataa viimeistä tulijaa eivät ole enää saaneet istumapaikkaa kirkossa. Tämä kertoo paljon Suomesta. Sen paremmin hardrockia kuin kristillistä uskoakaan ei ole sysätty rajatuille yksityisalueille. Suomi jatkaa elämäänsä itsenäisenä.

Kirjoittaja on Ruotsin 
kirkon Västeråsin 
hiippakunnan piispa.

Käännös ruotsista: 
Manne Mali ja Meri Toivanen.

Kuvitus: Päivi Karjalainen

Lue myös:

Ruotsalainen piispa jakoi kuvan itsestään muumina – juhlistaa satavuotiasta Suomea