Teatteri-arvio: Valehtelijan peruukin alla puhutaan elämästä, kuolemasta ja suntion työstä

Kom-teattteri Valehtilan peruukki, Pirkko Saisio ja Marja Packalen

Kom-teatterin lavalla Helsingissä on kaksi näyttelijää, Pirkko Saisio ja Marja Packalén. Saisio on syntynyt vuonna 1949, Packalén vuotta aikaisemmin.

Lavasteena on vaatetelineitä ja niissä erilaisia paitoja, takkeja ja mekkoja. Saisio ja Packalén juttelevat elämänsä sattumuksista. Ulkoisesti esitys on varsin pienimuotoinen, mutta ajatuksiltaan sitäkin suurempi.

Näyttämöllä vuodet vierivät, mutta elämänilo ja -nälkä säilyvät. Muistot räiskyvät ja tärkeät asiat siivilöityvät esiin. Kun on 70 vuotta mittarissa, ei tarvitse enää esittää. Paitsi silloin, kun valehtelee peruukki päässä.

***

Olen seurannut Pirkko Saision uraa pitkään ja tarkkaan, samoin Marja Packalénin. Heidän juttunsa ovat tuttuja, ne liittyvät aiemmin luettuun ja nähtyyn. Tosin en nähnyt heidän kymmenen vuotta sitten 60-vuotiaina tekemäänsä Odotus-esitystä, jolle nyt täysille katsomoille pyörivä Valehtelijan peruukki on jatkoa.

Ja mikäli Luoja suo ja teatterin johto sallii, odotettavissa on kolmaskin Saision ja Paćkalenin muistoista ammentava esitys, kun he täyttävät 80 vuotta.

Minun oli helppo lähteä näyttämöleikkiin mukaan. Luin kuitenkin Facebookista erään kommentin, jossa katsoja sanoi, ettei tuntenut ennakolta Saision ja Packalénin elämänvaiheita. Niinpä osa näytelmän asioista meni häneltä ohi, eikä esitys koskettanut.

Näin eri tavoin teatteri voidaan kokea. Ymmärrän vieraantuneen katsojan näkökulman, sillä itsekin ajattelin hetken, että Valehtelijan peruukissa ollaan ajoittain kovin pienissä piireissä teatterimaailmassa ja sen lähihistoriassa.

Mutta kuten vanha sanonta kuuluu, ken härillä kyntää, se häristä puhuu. Ken teatteria tekee, se teatterihommia muistelee.

***

Valehtelijan peruukissa on kuitenkin myös taso, jolla ei ole mitään tekemistä Saision ja Packalénin elämänpiirien kanssa. Se on esityksen varsinainen idea, nimittäin muistot ja muistaminen, se, miten me elämästämme kerromme.

Ohjaaja Heini Junkkaala on tehnyt käsikirjoituksen haastateltuaan Saisiota ja Packalénia puolentoista vuoden aikana useita kertoja. Valtaosa esityksessä kuultavasta puheesta on suoraan haastateltujen suusta. Lopputulos on dokumenttiteatteria, jonka teksti on merkitty Junkkaalan, Packalénin ja Saision nimiin.

"Unohtaminen on sääntö, muistaminen on poikkeus, oikein muistaminen on harvinainen poikkeus", Junkkaala kirjoittaa käsiohjelmassa.

Lisäksi kun muistoa kerrotaan, se muuttuu aina hieman. Muistot eivät myöskään ole aina kronologisesti järjestäytyneitä. Toisin sanoen: kun Saision ja Packalénin muistojen pohjalta tehdään näytelmä, aikatasot ja tapahtumat hyppelehtivät ja limittyvät.

***

Pirkko Saision elämässä ja taiteessa uskonnolla on aina ollut vahva merkitys. Näytelmän alussa hän esimerkiksi kertoo vierailustaan ortodoksiseen luostariin Kreikassa.

Marja Packalén puolestaan sanoo suhtautuvansa uskontoon ilman samanlaista kiinnostusta tai jopa intohimoa, joka Saisiolta löytyy. Silti Packalén on kouluttautunut suntioksi (eikä ole ainut naisnäyttelijä, joka on tehnyt niin). Niinpä näyttämöllä nähdään myös kokemuksia suntion työstä.

Kuolema ja hautajaiset ovat osa esityksen ylistystä eletylle elämälle. Eikä vain sille, vaan myös nykyisyydelle.

Saisio pyytää lopussa, josko Packalén toimisi suntiona hänen hautajaisissaan. Packalén suostuu, jos Saisio kirjoittaa hänestä aikanaan nekrologin.

Valehtelijan peruukin esitykset jatkuvat kevätkaudella sekä Helsingissä että kiertueella eri puolilla Suomea. Lippuja oli tätä kirjoitusta julkaistaessa saatavilla vielä ainakin Kuopiossa, Kokkolassa, Oulussa ja Porissa nähtäviin esityksiin.

Kuva: Noora Geagea. Pirkko Saisio ja Marja Packalén puhuvat elämästä Kom-teatterin näyttämöllä.

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.