Teemu Laajasalo mielipidekirjoituksessa: Kirkko ja kaupungin kannattaisi siirtyä toimintaa mainostavaksi jäsenlehdeksi

Annoin haastattelun Markkinointi & Mainonta -lehdelle (25.5.). Viestinnän suhteen pääväitteeni oli, että viestintä on kirkon ykköstehtävä. Ei siis pelkkä väline, vaan viesti itsessään – Jeesuksesta kertominen.

Haastattelun lopuksi toimittaja kysyi Kirkko ja kaupunki -lehdestä ja ihmetteli lehden alhaisia sosiaalisen median seuraajamääriä. Vastasin seuraavasti: ”Kyse on nähdäkseni siitä, että on haastavaa tehdä journalismia ja samaan aikaan olla kirkolle myötämielinen. Minusta kannattaisi ehkä tähdätä reilummin Finnairin Blue Wings -lehden malliin, joka on selkeästi asiakaslehti.”

Tämä kommenttini on herättänyt keskustelua. Päätoimittaja Jaakko Heinimäki toteaa lehdestään pääkirjoituksessaan (7.6.) että ”meidän tehtävämme kirkollisessa työnjaossa on antaa kirkosta totuudenmukainen ja oikea kuva”.

Ei kai Finnairin asiakaslehden päätoimittaja sanoisi, että heidän tehtävänä on antaa omassa lehdessään lentoyhtiöstä valheellinen ja väärä kuva? Totuudenmukainen ja oikea kuva on kaiken kestävän organisaatioviestinnän edellytys. Lentoyhtiön lehden avulla pyritään myymään lisää lentoja ja toisaalta pitämään jo ostaneet tyytyväisenä. Tästä kirkonkin viestinnässä on kyse – uusien ihmisten mukaan saamisesta ja vanhojen mukana pitämisestä.

***

Olen suuri sananvapauden ystävä ja pidän maksimaalista journalistista vapautta sekä sivistävänä, viihdyttävänä että yhteiskunnan kannalta perustavanlaatuisena arvona. En kuitenkaan ole koskaan ymmärtänyt, miksi kirkko itse tekee journalismia. Miten ihmeessä se olisi kirkon tehtävä? Puolustusvoimilla, Kelalla, verottajalla, poliisilla, yrityksillä ja hyväntekeväisyysjärjestöillä on erilaisia asiakas- ja jäsenlehtiä, mutta ei niiden tavoite ole tehdä riippumatonta tai kriittistä journalismia.

Jotkut sanovat, että oma journalismi on välttämätöntä kirkon uskottavuuden kannalta. Jos näin on, miksi muut isot organisaatiot eivät itse harjoita ”riippumatonta ja kriittistä” journalismia? Jos taas kirkossa journalismia tehdään oman uskottavuuden lisäämiseksi tai maineenhallinnan vuoksi, se ei ole journalismia vaan markkinointia tai kriisiviestintää. Itse itsestä tehty journalismi on jääviä.

Kirkon tehtävä on julistaa. Journalismi voi näennäisesti toimia julistuksen välineenä. Mutta silloin se ei ole enää sitä, mitä pidetään journalismina. Journalismin tehtävänä on kertoa millainen maailma on. Julistuksen tehtävä on kertoa millainen maailman pitäisi olla.

Kirkko voisi oikein hyvin rahoittaa journalismia. Mutta silloin sen pitää olla selkeästi kirkon oman organisaation ulkopuolista. Se voisi tapahtua tarjoamalla toimittajille määräaikainen rahoitus tilattaviin lehtiin. Kirkko ja kaupunki -lehti sen sijaan on viime kädessä täysin alisteinen isäntäorganisaationa toimivalle Helsingin yhteiselle kirkkoneuvostolle. On hankala yrittää olla erillinen itse itsestään.

***

Julistuksellinen ja journalistinen intressi voidaan sovittaa yhteen, jos välissä on palomuuri. Näinhän esimerkiksi kaupallisessa mediassa toimitaan, jotta mainosten ostajat eivät voi sanella juttujen aiheita. Tämä ei kuulosta mielekkäältä kirkon sisällä, omassa lehdessä tai omalla viestintäosastolla. Että yhdessä huoneessa kritisoidaan kirkkoa ja naapurihuoneessa kehutaan. Tai että viestintä yrittää jotain tapahtumaa isolla resurssilla nostaa ja lehti journalistisesti toteaa, että ei ole syytä kirjoittaa.

Kirkko ja kaupungin kirjatun toimituksellisen linjan mukaan journalismi perustuu muun muassa ”evankelis-luterilaisen kirkon arvoihin ja tunnustukseen” ja korostaa ”arkipäivän kristillisyyttä”. Lehden päätoimittajan pitää olla kirkon jäsen. Edes ammattiyhdistysten tai puolueiden lehdissä tällaisia jäsenedellytyksiä ei voi olla. Miten ihmeessä tällaiset reunaehdot voisivat tehdä lehdestä jotenkin riippumattoman? Ja siis hyvä niin, että eivät tee. Ja kun eivät tee, kannattaisi saman tien siirtyä myös ajatuksellisesti seurakuntien toimintaa mainostavan jäsenlehden tekemiseen ja lopettaa riippumattomasta journalismista puhuminen.

Kirjoittaja on Helsingin hiippakunnan piispa.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Kotimaa-lehdessä 7.6.2018.

Kuva: Markku Pihlaja / Kirkon kuvapankki

Lue myös:

Blogi: Piispa Laajasalo ohjeistaa Kirkko ja kaupunkia

***


Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.


Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.

Edellinen artikkeli”Miten kehoni ja mieleni voi, mitä sielulleni kuuluu?”– Meditoidessa muu katoaa, mutta Jumala on
Seuraava artikkeliKompastuskivi Helsingissä muistuttaa juutalaisperheen luovutuksesta natsi-Saksaan

Ei näytettäviä viestejä