Totta joka sana 60-lukulaisen papin muistelmaromaanissa

Heikki Palmu kirjoitti muistelmat vaikeasta pappisvihkimyksestä vuonna 1974. Vai onko kyseessä sittenkin romaani?

Ouluun muutti vuonna 1974 perheineen länsisuomalainen teologian maisteri Heikki Palmu aikomuksenaan saada pappisvihkimys.

Aikomus osoittautui hankalaksi, sillä mies oli kirkon piirissä tunnettu vasemmistolaisista mielipiteistään. Oulun tuomiorovasti Olavi Airas, jonka takana vihkimys pitkälti oli, näki tilanteessa maailmakatsomusten väistämättömän yhteentörmäyksen.

Palmu kokee, että vihkimystä pitkitettiin. Hän kävi Airaksen ja kirkkoherra Timo Holman kanssa nykynäkökulmasta surkuhupaisia ja ahdistavia keskusteluja. Airas vaati Palmulta julkista luopumista vasemmistolaisista ajatuksista, muuten hän ei olisi sovelias kirkon virkaan ja kaikkien seurakuntalaisten papiksi.

Lopulta Palmu julkaisi Kotimaassa kirjoituksen, joka Airaksen mielestä oli riittävä osoitus irtisanoutumisesta vasemmistolaisuudesta, mutta Palmu itse näkee, ettei kyse ollut mistään sellaisesta saati anteeksipyynnöstä.

Vihkimys tuli yhdeksän kuukauden odotuksen ja vatuloinnin jälkeen.

Pappisvihkimys 21.11.1974 on oikeastaan Heikki Palmun muistelmaromaanin Oulusa koulusa keskeinen teema, johon kirja huipentuu.

Mutta mikä ihme on muistelmaromaani? Onko siinä sekaisin keksittyä ja totta?

Voi ollakin, kuten vaikkapa Jari Tervon viimeaikaisten hänen omaa lapsuuttaan kuvaavien kirjojen kohdalla, mutta Palmu sanoo pitäytyvänsä pääosin totuudessa.

Miksi ei voida puhua vain proosasta? Omissa romaaneissani on useimmissa ollut enemmän totta kuin fiktiota, Palmu sanoo.

60-lukulaisuus ja tapahtumat Oulussa 1974 saivat Palmun alun perin kirjoittamaan romaania. Hän sai hyvää palautetta WSOY:ltä, mutta käsikirjoitusta ei pidetty romaanina. Kirjapajalla, joka kirjan lopulta julkaisi, on tehty periaatteellinen päätös, että he eivät julkaise kaunokirjallisuutta.

Oulusa koulusa on totta, siinä esiintyvät ihmiset omilla nimillään, paitsi perheeni. Halusin suojella heitä.

Palmulla oli 70-luvun alusta muistiinpanoja ja esimerkiksi mapillinen kopioita kirjeistä, joita hän on lähettänyt Pekka Raittilalle, Matti Paloheimolle ja sisarelleen keskusteluistaan tuomiorovasti Airaksen kanssa.

– Totta kai olen kirjoittanut asiat vuoropuhelun muotoon, joten jos se on fiktiota, niin hyvä. Keskustelujen sisältö on minun tulkintaani muistiinpanojen pohjalta. Ne olivat ahdistavia tilanteita ja olin tiukoilla, joten kirjoitin ystävilleni.

Fiktiota kirjassa on myös se, että siinä annetaan ymmärtää, että kirja olisi kirjoitettu 1974.

Kustantaja pohti hetken ennen julkaisupäätöstä, onko ylipäätään hyvä idea antaa ihmisten olla omalla nimellään, sillä kaikista ei synny välttämättä myönteistä kuvaa. Esimerkiksi Palmun visiitti Osmo Tiililän luona on irvokas kertomus maailmankuvien yhteentörmäyksestä.

– Nuoruudenkodissani Tiililä nostettiin korkealle ja olin itsekin arvostanut häntä, mutta tapaamisen jälkeen olin ymmälläni.

Käytännössä Tiililä kutsui Palmun kotiinsa Kauniaisiin haukkuakseen tämän ja samalla koko vasemmistolaisen ajattelutavan. Tiililä käytti Palmusta ilmaisua ”hyödyllinen idiootti”.

Hyödyllinen idiootti on ihminen, joka lähtee täysillä mukaan aatteeseen, jonka tarkoitusperät ja johto ovat muiden käsissä. Hyödyllinen idiootti on tietämättään vain työrukkanen.

Palmu ei pidä itseään hyödyllisenä idioottina. Hän sanoo olleensa 1960-luvun lopussa ja 70-luvun alussa hyvinkin tietoinen esimerkiksi Neuvostoliiton tilanteesta. Palmu oli mukana muun muassa Rauhanpuolustajissa, rauhanjärjestössä, joka katsoi edustavansa laajoja joukkoja, mutta jossa valtaa pitivät tosiasiassa vähemmistökommunistit.

Rauhanpuolustajien johdossa olivat aatteen nainen Mirjam Vire-Tuominen ja kirjailija Paavo Rintala.

– Ei Rintala ollut hyödyllinen idiootti. Hänellä oli oma tahto ja omat näkemykset, kuten minullakin. Vaikutin asioihin ja osallistuin keskusteluihin.

Palmu viittaa rinnakkaisilmiönä kirkkoon ja seurakuntaan, joka sanoo edustavansa kaikkia, mutta jossa valtaa pitää jokin pieni klikki. Eivätkö silloin kaikki toimintaan osallistuvat ole hyödyllisiä idiootteja, jos he eivät tiedä tai jaa päättäjien näkemyksiä esimerkiksi avioliittolaista tai diakoniatyön merkityksestä?

Heikki Palmu sanoo kirjoittaneensa vuodesta 1974, koska se oli hänelle traumaattinen.

– Koen, että se vuosi jollain tavalla lannisti minut, vaikutti jotenkin negatiivisesti. Sen prosessin takia minulta puuttui rohkeutta olla kriittinen ja tarttua asioihin. Lähipiirini mukaan olen kyllä ollut riittävän kriittinen.

Palmu sanoo lähteneensä Ouluun hyvin aikein, mutta sitten systeemi iski nyrkillä kasvoihin tuomiorovastin hahmossa. Perhe muun muassa irtisanottiin seurakunnan asunnosta tekaistuin perusteluin. Tarkoituksena oli ilmeisesti savustaa hankala ”vara-Pursiainen” pois pilaamasta kirkollista ilmapiiriä.

Palmu oli toiminut YKY:n eli Ylioppilaiden Kristillisen Yhdistyksen, kirkon opiskelijajärjestön, puheenjohtajana. Hänen edeltäjiään tehtävässä olivat Terho Pursiainen ja Jaakko Elenius.

– Tänä päivänä piispat puhuvat samaa, mitä YKY:ssä ja SKY:ssä puhuttiin tuolloin. Silloin kirkko epäsi SKY:ltä avustukset ja opiskelijaliike hajosi. Voi sanoa, että tänään kaikki piispat ovat yhteiskunnallisesti valveutuneita. Samaa ei voinut sanoa 60–70-lukujen taitteen piispoista, vaikka poikkeuksiakin löytyi.

Heikki Palmu on kotoisin Kalannista (nykyisin osa Uuttakaupunkia). Hänen isänsä oli ensin hiippakunnan pyhäkoulupappina, kunnes hänet valittiin Kalannin kirkkoherraksi. Äiti oli kotoisin Uudestakaupungista Männäisten kartanosta.

Miten pappilan pojasta tuli vasemmistolainen? Lukemalla lehtiä.

– Luin paljon ja aloin kirjoittaa lehtiin kirja-arvosteluja jo lukioikäisenä. Muistan kuinka tilasin kotiin Suomen Sosialidemokraatin, mikä tietysti ärsytti isääni.

Opiskeluaikana Helsingissä Palmu avusti Sosiaalidemokraattia ennen kaikkea kulttuurijutuilla, mutta kirjoitti sinne myös Temppeliaukion kirkosta, joka synnytti kovaa kritiikkiä ja jonka seinään rakennusvaiheessa maalattiin sana Biafra.

Palmu ja hänen vaimonsa Kristiina (kirjassa nimellä Anna) olivat myös mukana Vanhan valtauksessa. Oulusa koulusa -kirjassa on kuvaus tapahtumista Vanhalla valtauksen aikaan.

Pappisvihkimyksen jälkeen Heikki Palmu toimi Oulussa korkeakoulupappina, sittemmin hän on ollut kirkkoherrana Suomenniemellä, sairaalapappina Uudessakaupungissa ja Saksassa Münchenissä ulkosuomalaistyön pappina. Saksasta paluun jälkeen 15 vuotta sitten hän asettui Turkuun, jossa toimi seurakuntayhtymän päätoimisena työnohjaajana.

– Kun tulin vihityksi papiksi, luovuin poliittisesta puoluetoiminnasta. Minusta ei ole sopivaa, että pappi leimautuu yhteen ryhmään. Mutta kun siirryin työnohjaajaksi, liityin sosiaalidemokraattisen puolueeseen.

Palmu istuu tällä hetkellä demarien edustajana Turun tuomikirkkoseurakunnan seurakuntaneuvostossa.

– Enemmistö on kokoomuksella ja partiolaisilla.

Tämän päivän papiston Palmu arvelee olevan puolueettomia porvareita, jotka eivät kuitenkaan puhu vasemmistoa kannattavia seurakuntalaisia vastaan. Kirkon yhteiskunnallinen rooli on muuttunut hyvään suuntaan.

– Eniten olen huolissani siitä, kuinka vaali vaalin jälkeen kristillisdemokraattien listoilla on entistä enemmän kirkon työntekijöitä. Se on huono viesti. Raamatusta ei löydy yhdenkään puolueen ohjelmaa.

Palmun mielestä kirkon tulevaisuus on kaikista muutoksista ja paineista huolimatta valoisa.

– Kirkolla ei ole mitään hätää niin kauan kuin uskomme täällä Jumalaan.

Pääkuva: Pasi Leino, muut kuvat: Olli Seppälä

4 kommenttia

  • Kimmo Jaatila sanoo:

    Kristillisdemokratia on poliittinen eikä raamatullinen aate!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Minusta huolestuttavaa on se, jos uskova edustaja muuttuu pakanaksi tehdessään päätöksiä kansakunnan tulevaisuudesta. Jotenkin tätä aikaa kuvaa toimittajan kysymys KD:n puheenjohtajalle: Sanatarkasti en muista sitä, mutta se koski uskon kuulumista päätöksentekoon. Jos ihminen on uskova, niin eikö hän elä elämänsä kaikkia osa-alueita uskovana?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Yrjö Sahama sanoo:

    Puutun sinänsä hyvän artikkelin otsikkoon “Totta joka sana…”. Jokainen hieman historiantutkimuksen teoriaa tunteva tietää, että muistelmat ovat aina ja väistämättä vain osatotuus, muistelijan tulkinta omista kokemuksistaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Juhani Ketomäki sanoo:

      Harmaa päiväkirja ainakin oli mielenkiintoinen. Sen lukeminen oli kiinnostavaa senkin vuoksi että silloin Olin itsekin menossa Säkylään.

      Ilmoita asiaton kommentti