Tuomiorovasti Satu Saarinen on rytisyttänyt lasikattoja rikki kerta toisensa jälkeen

Keskellä päivää Oulun tuomiokirkko on tyhjillään. Satu Saarinen kulkee tutussa kirkossa ja katselee ympärilleen kuin uudessa paikassa. Marraskuussa hänet valittiin Oulun tuomiorovastiksi, piispasta seuraavaksi. Nyt hänen sanansa kaikuvat takaisin kirkon seiniltä. Pian ne kantautuvat pinta-alaltaan suurimman hiippakunnan halki Lapin perukoille asti. Siksi on hyvä kuulla, mitä hänellä on sanottavana.

Tarkalla korvalla Saarista on tavattu kuunnella aiemminkin.

Kun hän sanoi valintansa jälkeen Helsingin Sanomissa, että kaikkien herätysliikkeiden on toimittava samoilla säännöillä, mitä kirkon järjestykseen tulee, asiasta nousi Oulussa kohu.

– Ihan hirveä kohu kaikesta, aina on. Ei tarvitse kuin vähän raapaista, niin puff, Saarinen sanoo ilkikurisesti ja naurahtaa.

– Ihmiset saattavat pelätä, että olenko hyvin liberaali, jolle kaikki käy.

Saarisella tosiaan on liberaalin leima, ja kirkon kiistakysymyksissä hän on avoin mielipiteistään.

Eutanasiaan liittyvä kansalaisaloite on saanut kirkon puhumaan eutanasiasta. Saarinen kannattaa sitä, jos sen ehdot on tarkasti rajattu.

Ihmiset saattavat pelätä, että olenko hyvin liberaali, jolle kaikki käy.

Avioliittokysymys jakaa selvästi piispoja. Oulun hiippakunnan piispa Samuel Salmi on todennut muun muassa viime syksyn synodaalikokouksessa, että hänen kantansa avioliittoon on kirkon opin ja tradition mukainen. Sitä linjaa Saarinenkin sanoo noudattavansa.

– Piispat ovat kirkon ykseyden luojia ja ylläpitäjiä. Ajattelen, että tuomiorovastin rooli ja kaikkien pappien rooli on tukea piispoja tehtävässään.

Hän sanoo kuitenkin suhtautuvansa myönteisesti samaa sukupuolta olevien kirkolliseen vihkimiseen. Asia on hänelle vaikea.

– Se on omaatuntoani vastaan, etten minä voi vihkiä. Se tulee olemaan aivan valtava kamppailu. Toivon että me pian, muutamien seuraavien viikkojen aikana, saisimme tähän asiaan ratkaisun. Taitaa olla utopiaa.

Hän sanoo allekirjoittavansa sen, mitä arkkipiispa Kari Mäkinen sanoi piispainkokouksen avauspuheenvuorossaan tammikuussa. Tuolloin arkkipiispa sanoi, ettei kirkko kaadu, vaikka jotkut papit vihkivät sateenkaaripareja. Mäkisen mukaan piispoille on annettava tilaa ja tukea kantaa omaa vastuutaan.

Siihen Saarinen on sitoutunut. Hän toteaa tuomiorovastina lupautuneensa ylläpitämään järjestystä.

Se on omaatuntoani vastaan, etten minä voi vihkiä. Se tulee olemaan aivan valtava kamppailu.

Jo pienestä pitäen Saarisen periaate on ollut, että kaikkien kanssa on tultava toimeen.

Keminmaalaisen pihapiirin toisella puolella asui vanhoillislestadiolainen mummu, joka eli liikkeestä eronneen poikansa perheen arjessa läsnä. Kun lapset katsoivat televisiota, mummu katsoi hienovaraisesti tuvan seinää. Se oli sanaton viesti, että televisio kiinni. Tv ja rytmimusiikki vetivät 1980-lukulaisessa maisemassa rajan, jonka eri puolilta lapset ja mummu katsoivat toisiaan.

Taustaansa Saarinen ei pidä poikkeavana.

– Väitöskirjassanikin on toteamus, että Pohjois-Suomessa ateistikin on lestadiolainen. Kaikilla meillä on jonkin sortin lestadiolainen tausta. Oli se sitten vanhoillinen, rauhansanalainen, esikoinen tai niiden sekoitus.

Oulujoen kirkkoherrana työskennellessään Saarinen lopetti seurakuntaneuvostonsa kanssa messut, joita naiset eivät saaneet toimittaa.

Oulun seurakuntaelämän vahvuus piilee Saarisen mukaan siinä, ettei toisenlaisia mielipiteitä pääse pakoon, vaan että erimielistenkin kanssa on tehtävä yhteistyötä.

– Onhan tämä äärimmäisen verevää ja juurevaa tämä seurakuntaelämä täällä. On kaikki nämä herätysliikkeet ja niiden väliset jyrkiltäkin vaikuttavat rajat. Nehän liukenevat ja katoavat arkisessa elämässä, mutta tulevat kuitenkin vastaan jossakin vaiheessa, hän sanoo.

– Nautin tästä ilmapiiristä. Täällä uskonnolla ja uskonnollisuudella on väliä, ja ihmiset ovat paljon mieltä. Ne ovat syviä ja tärkeitä asioita ja elävät ihmisten arjessa edelleen.

Saarinen puhuu uskonnon tekemisestä. Siitä on hänen mukaansa Oulussa kysymys. Ei vain puhetta, vaan perinteiden noudattamista ja kirkkoon sitoutumista.

– Tällä käydään kirkossa, täällä kastetaan lapset, täällä käydään rippikoulussa, täällä käydään seuroissa. Uskonto elää vielä ihmisten lähellä.

Täällä uskonnolla ja uskonnollisuudella on väliä, ja ihmiset ovat paljon mieltä.

Satu Saarisen yhteydessä monesti painotetaan sitä, että hän on nainen. Se on ymmärrettävää, sillä hänen valintansa tuomiorovastiksi oli yksi viimeisistä naisten lasikatoista Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Sitä ennen yhtäkään naista ei ollut aiemmin valittu vaaleilla tuomiorovastiksi. Yksi nainen on sellaisena tosin työskennellyt, nimittäin Marjatta Laitinen. Hänestä tuli Espoon tuomiorovasti, kun hiippakunta perustettiin vuonna 2004.

Saarisen saavutus saa lisähohtoa siitä, että se tapahtui Oulun hiippakunnassa. Siellä naisten tie pappeuteen on ollut harvinaisen kuoppainen. Kun muu maa vihki vuodesta 1988 alkaen myös naispappeja virkaan, Oulussa vihkimyksen saivat vain miehet.

Se tarkoitti sitä, että papiksi haluavien naisten täytyi vihkimyksen saadakseen ottaa juna etelään. Saarinenkin sai vihkimyksensä Mikkelissä vuonna 1999. Muutos tapahtui vasta vuonna 2001, kun Samuel Salmi vihittiin Oulun piispaksi. Saarisen vuonna 2005 valmistunut väitöskirja käsitteli naispappien kokemuksia noina vuosina.

Kun Saarinen puhuu Salmesta, hänen äänessään kuultaa kunnioitus.

– Eihän se Oulun hiippakunnan piispan virka tuossa kohdassa, missä hän on tullut, ole ollut helpoin savotta.

Oulusta puhuttaessa papin sukupuoleen kiinnitetään yhä huomiota naispappivastaisen historian takia.

– Oulun hiippakunnan kohdalla sitä ei voi oikein välttääkään. Mieshän on normi. Sanotaan, että on yhdeksän tuomiorovastia ja naistuomiorovasti. Ei ikinä, että on yksi tuomiorovasti ja yhdeksän miestuomiorovastia.

Saarinen on ollut muuttamassa normia jo vuonna 2013. Oulujoen seurakunnan kirkkoherrana aloittaessaan hän oli ensimmäinen nainen kirkkoherrana Oulussa.

Moni on huomannut juteltuaan kanssani, että tämähän on ihan tavallinen jalat maassa -tyyppi.

Lopulta sukupuoli on Saarisen mukaan sivuseikka sen kannalta, miten hän työnsä on tehnyt tai kuinka paljon ääniä hän on vaaleissa saanut.

– Moni on huomannut juteltuaan kanssani, että tämähän on ihan tavallinen jalat maassa -tyyppi. Sellainen, jolla on kuitenkin rohkeutta toteuttaa jotakin, mitä ei ole aiemmin toteutettu.

Lestadiolais- ja naispappiaiheet ovat jättäneet alleen sen, mihin suuntaan Saarinen on ajatellut seurakuntaelämää viedä. Seurakuntaelämään liittyviä uudistuksia ovat olleet esimerkiksi kirkkokonsertti Tuure Kilpeläisen kanssa, ilmansuuntarukoukset, kelttimessut tai pyhä tanssi.

Saarinen sanoo, että hän painottaa toiminnassa arjen pyhyyttä, kehollisuutta ja rituaalien merkitystä. Kirkon perintö on pidettävä mielessä, mutta viesti on välitettävä nykyarjen kielellä.

– On tarjoiltava sama sanoma, eihän se miksikään muutu. Pitää puhua Kristuksesta ja Jumalasta.

– Kuka meistä lähtee johonkin tapahtumaan, jossa ei ole yhtään kosketuspintaa siihen omaan arkeen? Arki on niin kauhean haastavaa ja vaativaa, jatkuvaa rumbaa. Ihmisten olisi pakko saada levätä ja myöskin uudistua. Sitähän se on se seurakuntaelämä myös. Ei se ole mikään erillinen saareke muusta elämästä.

Toisaalta kirkon olisi Saarisen mukaan osallistuttava yhä aktiivisemmin yhteiskunnalliseen keskusteluun.

– Moni kysyy, onko kirkon tehtävänä olla poliittinen toimija. Minun mielestäni totta kai sen pitäisi olla. Piispat ovat pitäneet puheissaan esillä esimerkiksi turvapaikanhakijoita. Kirkkoa on siitä moitittukin, että pysyköön tontillaan. Millä tontilla? Mikä on se kirkon tontti, missä pitäisi pysyä – ja missä asioissa? Saarinen kysyy.

– Jos asia koskee ihmistä tai luomakuntaa, totta kai se on kirkon asia. Meidän on puhuttava saamelaisten asiasta, kaivosasioista, pakolaisista ja paperittomista. Totta kai kirkon perustehtävänä on Sanan julistaminen. Kaikki tämä on sitä Sanaa, Jumalan Sanallaan luomaa maailmaa. Siitähän meidät on pantu pitämään huolta.

Hän huomauttaa, ettei koskaan ole ollut aikaa, jolloin evankeliumia olisi julistettu irrallaan ympäröivästä maailmasta.

Jos asia koskee ihmistä tai luomakuntaa, totta kai se on kirkon asia.

Moni näkee Saarisen tien jatkuvan piispuuteen asti. Miten on, haetko Oulun seuraavaksi piispaksi?

– Joo ei, ei kiinnosta, ei vedä, hän sanoo ja hymyilee.

– Olen juuri aloittanut tuomiorovastina. Se kiehtoo ja se vetää.

Kuhinaa Helsingin piispanvaalin ympärillä Saarinen on seurannut huvittuneena.

– Olen pitänyt vähän epäreiluna sitä, kun asetetaan paineita Helsingin hiippakunnalle valita naispiispa ja argumenttina käytetään, että jos jossain niin Helsingissä. Ei Helsingin tarvitse olla aina edelläkävijä. Eikä siellä Etelä-Suomessa tarvitse pelastaa tätä evankelis-luterilaista kirkkoa. Ei se ole minkään hiippakunnan harteilla. Relatkaa.

Juttua täydennetty 13.2. klo 10.15. Lisätty tieto, että Saarinen oli vuonna 2013 Oulujoen seurakunnan kirkkoherrana aloittaessaan ensimmäinen nainen kirkkoherrana Oulussa.

Kuva: Jaani Föhr

Lue myös:

Satu Saarinen asetettiin Oulun tuomiorovastiksi

Oulun tuomiorovastiksi on valittu Satu Saarinen

Ensimmäistä kertaa nainen pappisasessoriksi Ouluun

Edellinen artikkeliNäihin säännöksiin avioliittolain muutos vaikuttaa – mukana lapsen uskonnollinen yhdyskunta
Seuraava artikkeliMielipide: Uskonnonopetus kasvattaa juuria omaan identiteettiin

Ei näytettäviä viestejä