Uskonnon 
Indiana Jones

Kun Jarno Parviola aloitti opettajan työt 1980-luvulla, oppilaille piti perustella koulutuksen tärkeyttä. Nykynuoret ovat vuoden uskonnonopettajan mielestä kunnollisia ja keskustelevia. Ja pänttäävät mielellään uskontoakin, jos asiat tekee kiinnostavaksi.

– Meillä on kuulustelu, laittakaa kaikki kirjalliset välineet pois.

Katsahdan syyllisenä omaa muistiinpanovihkoani ja vastustan kiusausta laittaa se pulpetin vieressä lattialla odottavaan laukkuun. En kuitenkaan tee sitä, sillä olen 8. luokan uskonnontunnilla mukana toimittajana ja omista kouluajoistani alkaa olla jo aikaa. Ympärilläni istuvat oppilaat kuitenkin tottelevat opettaja Jarno Parviolaa ja saavat eteensä koepaperit.

Suomen uskonnonopettajainliitto on valinnut Jarno Parviolan vuoden uskonnonopettajaksi. Palkintoperusteissa todetaan Parviolan olevan ”muuntautumiskykyinen pedagogi, joka saa vastahakoisimmankin teinin kokemaan uskonnonopiskelun hauskana ja hyödyllisenä”. Olen tullut Tampereelle Linnainmaan kouluun katsomaan, kuinka nuoria innostetaan uskonnon opiskeluun.

– En järjestänyt teille mitään erityistä. Meillä on kokeen jälkeen tosi tylsä aihe, reformaation historia, Parviola kuitenkin pahoittelee minulle ja kuvaajalle.

Valkokankaalla odottaa jo powerpoint-esityksen ensimmäinen dia, jossa luetellaan reformaation taustatekijöitä. Kokeen jälkeen luokka kuuntelee enemmän tai vähemmän keskittyneesti Parviolan puhetta keskiajan maailmankuvan muutoksesta, kirjapainotaidosta ja keskiajan katolisen kirkon väärinkäytöksistä. Opetusmetodit vaikuttavat melko perinteisiltä.

– Olen aika vanhanaikainen opettaja. Mä puhun, mä puhun ja mä puhun, Jarno Parviola selittää tunnin päätyttyä.

Ja oppilaat kuuntelevat, vaikkapa sitten niinkin kuivakkaa aihetta kuin reformaation historiaa. Parviolan mukaan nuoret kiinnostuvat mistä tahansa, kun asian tekee heille kiinnostavaksi.

– Seiskaluokat kuuntelivat juuri hartaan hiljaisuuden vallassa puhettani holokaustista ja antisemitismistä. Uskonnon opetus on maailman tapahtumien taustoittamista.

Merkityksiä pitää vain kaivaa ja mielenkiintoa kutkutella. Joskus kiinnostuksen voi herättää ihan hölmöiltäkin tuntuvilla asioilla, Parviola kertoo ja esittelee Instagram-tiliään. Hän jakaa nuorten suosimassa kuvanjakopalvelussa hauskoja uskontoon liittyviä kuvia Jeesus-mukista Stonehenge-lomakuviin.

Opetuksessa ei silti parane vannoa tekniikan ja sähköisyyden nimiin. Parviola kertoo käyneensä sähköisten opetusmenetelmien kursseja, mutta pitävänsä niihin liittyvää innostusta ylimitoitettuna.

– Jos antaisin oppilaille laitteet ja pyytäisin selvittämään jotain ilman, että avaisin esimerkiksi reformaation käsitettä, niin eiväthän he edes löytäisi hakusanoja, joilla etsiä tietoja. Kyllä lapset ja nuoret tarvitsevat sen aikuisen, joka selittää ja kertoo heille, avaa maailmaa. Se on mun tehtäväni.

Jarno Parviolan mukaan tämän päivän nuoret ovat kiinnostuneita uskonnoista ja pitävät uskonnonopetusta tärkeänä. Uskonto nähdään yhtenä oppiaineena muiden joukossa.

– Toiset tykkäävät siitä ja toiset ei. Uskonnonopetus kehittää ajattelutaitoa ja kulttuurinlukutaitoa. Joillekin tämä on vaikeaa samalla tavalla kuin matematiikka toisille.

Toisaalta jokaisessa ryhmässä on myös niitä oppilaita, joilla ei ole mitään kosketusta uskontoon henkilökohtaisessa elämässään. Jarno Parviolan mukaan täytyy miettiä uusiksi oletus siitä, että jokaisella ihmisellä on uskonto.

– Joka vuosi multa kysytään sata kertaa, että miksi muissa maissa uskonto vaikuttaa ihmisten elämään paljon enemmän kuin meillä Suomessa. Tämähän on harha. Emme vain näe sitä vaikutusta, koska se on ilma, jota hengitämme.

Tällöin oman uskonnon opetuksessa – tai opiskeltavan uskonnon opetuksessa täytyy avata omaa kulttuuriperinnettä samalla tavalla kuin vieraitakin.

Uskonto on Jarno Parviolan lempiaine. Opettajaksi Parviola on aina halunnut, koska koulussa on hänen mielestään kivaa. Yhä edelleen, 26 vuoden opettajanuran jälkeen.

– Olen niin tumpelo, etten pystyisi elättämään itseäni käsilläni. Oli pakko hankkia sellainen ammatti, jossa voin elättää itseni korvien välillä. Mulle maksetaan siitä, että pohdiskelen päivät pääksytysten syntyjä syviä.

Uskonto valikoitui opetettavaksi aineeksi vankan seurakuntanuoritaustan johdosta. Parviolan mielestä oppiaine on tänä päivänä yhä merkittävämpi.

– Pidän omaa työtäni hyvin tärkeänä. Myöskin siinä mielessä, että tieto ei koskaan ole vaarallista. En ymmärrä sellaisia puheenvuoroja, joissa uskonnon opettamista pidetään vahingollisena.

Uskonnonopetusta koskevien ennakkoluulojen alkuperää on vaikea paikallistaa. Ehkä ne perustuvat aitoihin kokemuksiin, muistoihin omilta kouluajoilta. Parviola kertoo olleensa itse siinä mielessä onnekas, ettei häntä koskaan lyöty Raamatulla päähän uskonnontunneilla. Parviolan kouluaikana uskonnonopetus oli vielä tunnustuksellista.

– Luulisi asenteiden muuttuvan paremmiksi, kun ihmiset pääsevät vaikkapa omien lastensa kautta kosketuksiin modernin uskonnonopetuksen kanssa. Käsittämätöntä on se, että päättäjät tekevät ratkaisujaan vanhentuneiden käsitysten tai asenteellisten puheenvuorojen perusteella.

Osaltaan käsityksiä uskonnonopetuksesta saattaa vääristää myös seurakuntien kouluyhteistyö. Esimerkiksi koululaisjumalanpalvelus voi korvata viikon uskonnontunnin. Näin ei pitäisi Parviolan mukaan kuitenkaan menetellä.

– Koululaisjumalanpalveluksia voidaan järjestää, mutta ne ovat koulun yhteisiä tilanteita. Ei uskonnonopetusta, joka ei lain mukaan saa olla uskonnon harjoittamista. Samalla opettaja menettää yhden vähistä viikkotunneistaan.

Seurakuntien ja koulujen yhteistyö on Parviolan mielestä tervetullutta, mutta siinä pitäisi noudattaa opetushallituksen selkeitä ohjeita. Näin ei aina ole.

– Ei se ole seurakunnan vika, jos koulu hoitaa järjestelyt huonosti. Mutta on seurakunnissakin vielä sellaista vanhaa henkeä, ettei ymmärretä sitä, että kouluissa ollaan koulun ehdoilla.

Uskonnonopetuksen asema nousee jatkuvasti julkiseen keskusteluun ja sitä vastustetaan antaumuksella. Tuntimääriä on vähennetty vuosien varrella ja myös vähemmistöuskontojen opetuksesta on haluttu leikata. Puhutaan myös siitä, pitäisikö siirtyä oman uskonnon opetuksesta kaikille yhteiseen uskontotietoon.

Jarno Parviola ei näe uskontotietoon siirtymistä mörkönä. Hän huomauttaa, että varsinkin yläkoulussa uskonnon opetussuunnitelma on sisällöltään sellainen, joka voisi sopia myös yhteiseen katsomusopetukseen soveltuvin osin. Yläkoulussa opiskellaan maailmanuskontoja, suhdetta omaan uskontoon sekä katsomusten ja uskontojen eettistä ajattelua.

– Yhteinen katsomusopetus on tulevaisuutta. Veikkaisin, että seuraavalla opetussuunnitelmakierroksella se toteutuu, Parviola ennustaa.

Opetussuunnitelman laatiminen tosin tulee Parviolan mukaan olemaan hankalaa. Elämänkatsomustiedolla on omat kannattajansa ja jotkut ovat hyvin uskontoallergisia. Parviola veikkaa, että uskonnon puolelta vastustusta yhteiselle katsomusopetukselle ei juuri ole.

– Jos katsotaan uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetussuunnitelmia, niin näen uskonnonopetuksen paikoitellen monipuolisempana. Siellä on jopa sellaiset sanat kuin kriittinen ajattelu, uskontokritiikki ja katsomukseton ajattelu. Elämänkatsomustiedossa pyritään välttämään sanaa uskonto.

Uskonnonopetuksen muutos ei Jarno Parviolan mielestä ole oppiaineen tulevaisuuden uhkana. Haasteita syntyy enemmänkin asenteista ja rakenteista. Pätevien uskonnonopettajien työllistyminen on Parviolan mukaan hankalaa.

– Lukioissa pakollisten kurssien määrä vähenee ja yläkoulujen yksiköt ovat niin pieniä, että työllistymistä varten tarvitaan kaksi tai kolme opetettavaa ainetta. Koska perusopetus ja lukio on hallinnollisesti eriytetty toisistaan, ei ole enää yläkoulun ja lukion uskonnonopettajan virkoja.

– Pienissä yksiköissä uskonnontunnit hoitaa se, joka suostuu. Motivaatio ei tällöin ole kovin korkea ja niin aletaan ajatella, että uskonnonopetus on turhaa eikä sillä ole merkitystä.

Kun Parviola aloitti opettajan työt Tampereella 1980-luvulla, oli maailma aika erilainen. Hän kuvailee työsarkaansa aarniometsän raivaamiseksi vesuri kädessä, Indiana Jones -työksi. Ennen kuin päästiin käsiksi sisältöihin, piti oppilaisiin tartuttaa opiskelumotivaatiota.

– Silloin piti tähdentää, että koulussa käyminen on tärkeätä. Nykyään oppilaat ymmärtävät koulutuksen arvon. Tänä päivänä työ on helppoa.

Nykynuoret ovat Jarno Parviolan mukaan kunnollisia ja fiksuja ihmisiä. He ovat pääsääntöisesti tiedonhaluisia, keskustelevia ja asiansa hoitavia.

Oppitunti on kulunut nopeasti ja tutuissa merkeissä. Luokkahuone näyttää kovin samanlaiselta kuin omina kouluaikoinani. Huomaan, että piirtoheittimistä on luovuttu, mutta piirtoheittimen pöytä on vielä paikallaan opettajanpöydän vieressä. Tunnistan tuon neliön mallisen pöydän aukosta, jossa piirtoheitin aikanaan nökötti, hieman matalammalla tasolla, kehikko ympärillään. Jarno Parviola on laittanut aukkoon salkkunsa.

Seinillä on karttoja sekä uskonnollisia julisteita, Ganeshan kuva ja jalkapallojuliste sekä lehtileikkeitä uskontoa käsittelevistä jutuista. Liitutaululle on kiinnitetty Helsingin Sanomien taannoinen juttu Koraanista. Muistan omien uskonnonopettajieni tehneen samaa.

Parviola vaihtaa valkokankaalle viimeisen powerpoint-dian, joka oppilaiden on tarkoitus kirjoittaa muistiin. Välitunti alkaa kuitenkin jo houkutella.

– Riittääkö, jos otan kuvan ja teen kotona? joku kysyy.

Tyttö nousee pulpetista ja kävelee lähemmäs valkokangasta, nappaa kuvan kännykällään ja lupaa jakaa sen luokan chat-ryhmässä.