Viikonloppuna virisi keskustelu uskoontulosta rippikouluissa. Sunnuntain Helsingin Sanomissa toimittaja Sonja Saarikoski
kirjoitti kokemuksistaan Kansan Raamattuseuran rippikoulun isosena. Hän kertoi siitä, kuinka hän pyrki käännyttämään rippileirille tullutta nuorta mutta myöhemmin erkaantui nuorisotoiminnasta ja uskosta. Kotimaan toimittaja Emilia Karhu
pohti myöhemmin blogissaan, mitä uskoontulon jälkeen käy.
Uskoontulo on ainut asia, joka jakaa kirkon rippikouluissa työskenteleviä, kertoo kirkkososiologian määräaikainen professori Kati Tervo-Niemelä Helsingin yliopistosta.
Kysymys siitä, onko rippikoulun tehtävänä voittaa nuoria Kristukselle, jakaa työntekijöitä enemmän kuin mikään muu.
Kolmannes työntekijöistä on sitä mieltä, että rippileirin tarkoituksena on tuoda nuoria uskoon. Kolmannes on asiasta jyrkästi eri mieltä, ja kolmannes ei ole muodostanut asiaan selvää kantaa.
Suhtautuminen uskoontuloon on muuttunut vuosikymmenten varrella huomattavasti, sanoo kasvatus- ja perheasioiden apulaisjohtaja Jarmo Kokkonen Kirkkohallituksesta.
Esimerkkinä hän kertoo siitä, kuinka 1980-luvulla seurakunnissa oli vapaaehtoinen laulu- ja rukoushetki. Sinne sai tulla vapaasti rukoiltavaksi ja siunattavaksi.
– Joskus annettiin ymmärtää, että olisi kovin toivottavaa, että sinäkin tulisit. Tällaisesta on sittemmin luovuttu.
Kokkosen mukaan nykyään linja on paljon herkempi sen suhteen, että nuorelle ei tuputeta mitään, mutta samanaikaisesti annetaan tilaa uskonnolliseen kasvuun.
– Teologisesti on käynyt sillä tavoin, että ajatellaan uskon syntymisen tai vahvistumisen olevan Jumalan lahjaa eikä sitä voi kukaan toisesta ihmisestä puristaa.
Uskoontuloa hän pitää sanana, jonka merkityksestä on tullut aiempaa myönteisempi.
– Työntekijöissä on paljon sellaisia, jotka muistavat ahtaan uskonnollisuuden ja uskonratkaisuun pakottamisen menneiltä vuosikymmeniltä. Tänä päivänä nuoret saattavat käyttää vapaasti eikä sillä ole samankaltaista painolastia.
Rippikoulun perusteista laaja yksimielisyys
Kati Tervo-Niemelän mukaan merkillepantavaa on se, että muissa kysymyksissä Suomessa vallitsee poikkeuksellinen yksimielisyys.
– Yhteisen rippikoulusuunnitelman vaikutus näkyy Suomessa voimakkaasti. Rippikoulun opettajat tuntevat yhteiset tavoitteet ja sitoutuvat niihin tavalla, jota ei missään muussa maassa näy.
Vuoden 2001 valtakunnallisen rippikoulusuunnitelman tavoitteena on, että ”rippikoululainen vahvistuu siinä uskossa kolmiyhteiseen Jumalaan, johon hänet on pyhässä kasteessa otettu”.
Tervo-Niemelän mukaan se ja kaikki tavoitteet, jotka liittyvät persoonallisuuden kasvuun, aikuistumiseen ja kypsymiseen, ovat sellaisia, jotka rippileireillä työskentelevät yksituumaisesti hyväksyvät.
Hän on ollut mukana hankkeessa, jossa on tutkittu protestanttisten kirkkojen nuoria ympäri Eurooppaa. Aineiston perusteella näyttää siltä, että Suomessa on sitouduttu ja paneuduttu rippikouluihin enemmän kuin muualla. Siitä kielii jo se, että valtaosa ikäluokan nuorista menee rippikouluun.
Rippikoulun käy 82 prosenttia 15-vuotiaista nuorista, Jarmo Kokkonen kertoo. Hän huomauttaa, että se on prosenttilukuna enemmän kuin Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on jäseniä suhteessa koko väestöön.
Avoimien uskovien läsnäolo tärkeää
Suomessa paikallisseurakuntien rippikoulujen taso on evankelis-luterilaisessa kirkossa ollut hyvin tasainen, Kati Tervo-Niemelä kertoo.
– Vaihteluväli huonoimman ja parhaimmin rippikoulun välillä on hyvin pieni. Muissa maissa vaihtelua on enemmän. Useimmat rippikouluryhmät ovat hyvin tai erittäin hyvin onnistuvia.
Tervo-Niemelä painottaa, että rippikoulun hengellisten tavoitteiden toteutumisen kannalta onnistunut rippikoulu on sellainen, jossa järjestäjille uskonasiat ovat tärkeitä ja luontevia.
– Hengellisen ilmapiirin kannalta erityisen tärkeä asia on isosten rooli. Antavatko isoset esimerkkiä siitä, että usko on hyvä juttu, vai ovatko he hengellisesti hyvin varautuneita tai toisaalta pakottavia.
Hengellinen varautuneisuus tai pakottaminen saattaa luoda rippikoulunuorelle kuvan siitä, ettei usko ole myönteinen ja luonteva asia elämässä, Tervo-Niemelä sanoo.
Toinen onnistumiseen vaikuttava seikka on se, että leirillä on jo rippikoulun alussa uskontoon ja kirkkoon myönteisesti suhtautuvia nuoria. Siinä voi olla syy siihen, että moni viihtyy järjestöjen rippileireillä, Tervo-Niemelä sanoo. Niissä nuoret ovat eri tavalla valikoituneita kuin seurakuntien leireillä.
Kokkonen sanoo, että onnistuneessa rippikouluissa nuorille täytyy myös antaa oikeus ajatella ehdottomasti.
– Nuoret haluavat ottaa kantaa ja olla selkeästi jotakin mieltä. Heillä on siihenkin oikeus. Aikuisen tehtävänä on tukea heitä ja raottaa sitä verhoa, että on olemassa mustan ja valkoisen lisäksi harmaan sävyjä.
Tervo-Niemelän mukaan tutkimuksissa on ilmennyt, että yksi mieleenpainuvimmista kielteisistä muistoista on monelle se, että uskosta on puhuttu autoritatiivisesti pakkona.
– Moni on kuvannut kymmenenkin vuoden jälkeen avarasanaisesti, kuinka pakottavaa on, jos sanotaan, että tämä on ainoa tapa uskoa tai että tämä on yksiselitteisesti näin.
Kuva: Minerva Seppälä
Lue myös: