Väitös: Runoilija Anna-Maija Raittila oli kulkuri ja mystikko

Leena Mäkitalo

Eilen päättyi Leena Mäkitalon kymmenen vuotta kestänyt paini Anna-Maija Raittilan runoutta käsittelevän väitöskirjan parissa. Rajan ylityksiä tarkastettiin Helsingin yliopistossa. Väitös kuuluu kotimaisen kirjallisuuden alaan.

Mäkitalo keskittyy tutkimuksessaan Raittilan taiderunouteen eli yhteentoista runokokoelmaan. Niistä ensimmäinen Ruiskukkaehtoo ilmestyi vuonna 1947 ja viimeinen Paratiisini puut vuonna 1999.

Mäkitalo liittää väitöskirjassa Raittilan runouden osaksi varhaisessa modernismissa vaikuttavaa kristillisen mystiikan virtausta.

– Raittilan runot eivät kuitenkaan ole hengellistä kirjallisuutta, niitä ei ole kirjoitettu tukemaan yhteisöllistä hartaudenharjoitusta. Runot ovat avoimia erilaisille tulkinnoille. Ne ovat subjektin eli yksilön puhetta toiselle subjektille, Mäkitalo määrittelee.

Edellä sanottu ei suinkaan tarkoita, etteivätkö Raittilan runot olisi samalla syvästi ankkuroituneita kristilliseen elämäntulkintaan ja kulttuuriin. Mäkitalon väitöskirjan alaotsikkokin on Anna-Maija Raittilan runouden kristillisyydestä.

*

Kirkon piirissä Anna-Maija Raittila (1928–2012) tunnetaan ennen kaikkea virsirunoilijana, kristillisen kirjallisuuden suomentajana ja taizéläisen hengellisyyden sekä hiljaisuuden liikkeen esiintuojana. Virsikirjassa Raittilan nimi mainitaan yli 100 virren yhteydessä.

Raittilan tausta oli lestadiolaisessa liikkeessä.

– Lestadiolaisuudesta on sanallisia kaikuja erityisesti kahdessa ensimmäisessä kokoelmassa. 1960-luvulta lähtien Raittilan runous sai vaikutteita laajasti eurooppalaisesta kristillisyydestä ja toisaalta suomalaisesta kansanperinteestä.

Mäkitalon mukaan Raittilan runoissa puhuu kulkija, joka ottaa vaikutteita eri puolilta ja eri aikakausista, hän on kuuntelija ja eläytyjä, joka korostaa keskeneräisyyttä ja jatkuvaa liikkeellä oloa, ei takerru dogmeihin vaan luottaa elämyksiin. Mäkitalo kuvaa kulkijan laatua siteeraamalla runoa Kaikilla rajoilla heilutan valkoista liinaa, joka ilmestyi vuoden 1987 Lehtimajanjuhla-kokoelmassa.

Pöytyäläisen maatilan tytär Leena Mäkitalo opiskeli 1970-luvun loppupuolella suomen kieltä ja kirjallisuutta Turun yliopistossa. Anna-Maija Raittilan hän tapasi ensimmäisen kerran Raision seurakunnan järjestämässä tilaisuudessa, jossa Raittila esitteli Unkarin kirjallisuutta ja kulttuuria sekä työtään runojen kääntäjänä.

Seuraavan kerran Mäkitalo tapasi Raittilan 1979 Turun kirkkopäivillä siellä olleessa konsiilikylässä, jossa Taizén hengellisyys tuli laajemman kirkollisen yleisön tietoon. Mäkitalo oli itse käynyt Taizéssa jo vuosia aikaisemmin interraililla. Hän työskenteli silloin Turussa toimittajana ja haastatteli Taizén johtajaa veli Rogeria, joka oli kirkkopäivillä käymässä.

Raittilan persoonaan ja ajatteluun Mäkitalo tutustui Turun kirkkopäivien jälkeen Halikossa toimineessa Omenapuukylässä, jossa yritettiin elää kristillisen yhteisöllisyyden ja vaihtoehtoisen elämäntavan ihannetta todeksi. Omenapuukylä muutti 1984 Kaarinan Morbackaan, jossa myös Anna-Maija Raittila asui useita vuosia.

Toimittajan työt pitivät Leena Mäkitaloa Varsinais-Suomessa, mutta aviomiehen työpaikka toi hänet 1985 pääkaupunkiseudulle, Järvenpäähän. 1990-luvulla hän kouluttautui toimittajan työn ohella hiljaisuuden retriitin ohjaajaksi ja kouluttajana oli muun muassa Anna-Maija Raittila. Näin syntyi uusi yhteys Raittilaan.

*

Pääkaupunkiseudulle muutettuaan Mäkitalo työskenteli kymmenen vuotta Vantaan seurakuntien tiedotuksessa. Sen jälkeen hän perehtyi pakolais- ja kehityskysymyksiin ja toimi projektisihteerinä ja oppimateriaalituottajana Suomen Pakolaisavussa. Tällä hetkellä hän opettaa suomen kieltä aikuisille maahanmuuttajille.

Jäätyään pois kokopäivätyöstä hän päätti saattaa valmiiksi Turussa kandidaattivaiheeseen jääneet opinnot. Mäkitalo suoritti Helsingin yliopistossa filosofian maisterin tutkinnon.

– Miettiessäni gradun aihetta kiinnostuin Raittilan runoudesta, sillä en tuntenut sitä lainkaan. Vuonna 2002 valmistuneen graduni aihe on Maria, Jeesuksen äiti Raittilan runoudessa.

Väitöskirjassaan Leena Mäkitalo nostaa esiin viisi isoa teemaa, jotka löytyvät kautta Raittilan runotuotannon. Ne ovat kristillinen kuvataideteos, Maria Jeesuksen äiti, sanaton intiimi vuorovaikutus, luontomaisema ja linnut sekä paratiisin puutarha.

– Taideteosten käyttö runojen lähtökohtana tai aiheena on Raittilalle omaleimaista. Pääosin kyse on kristillisestä kuvataiteesta.

*

Mäkitalo luonnehtii Raittilan runoutta vastoinkäymisten runoudeksi, jossa ollaan hädän, ahdingon ja yksinäisyyden mielenmaisemissa.

– Reaktio ihmiselämän kärsimyksiin ja vaikeuksiin ei kuitenkaan ole kilvoittelu niiden voittamiseksi ja tahdonvoimien terästäminen. Ratkaisu on päinvastainen: on antauduttava avuttomuuteen ja luovuttava älyn kontrolloimasta elämänhallinnasta.

Mäkitalo osoittaa väitöskirjassaan myös, että Raittila käytti päiväkirjamerkintöjään poikkeuksellisella tavalla apuna runoja kirjoittaessaan. Hän ei vain merkinnyt muistiin sanoja tai säkeitä, vaan elämyksiä ja vaikutelmia, jotka saattoivat myöhemmin siirtyä osaksi runoa.

Kuva: Olli Seppälä