Vuoden diakoniatyöntekijä: "Kirkko ei tee hyvää yksin – verkostojen avulla löydämme näkymättömät"

Vuoden diakoniatyöntekijä Mirva Kuikka. Kuva: Reijo Koirikivi

Kirkot kasvavat, jos ne huolehtivat heikoimmistaan, sanoo hiippakuntasihteeri Mirva Kuikka Oulusta. Diakoniatyöntekijöiden Liiton hallitus valitsi Kuikan torstaina vuoden 2020 diakoniatyöntekijäksi. Häntä ehdotti tunnustuksen saajaksi suuri joukko Oulun hiippakunnan diakoniatyöntekijöitä.

On poikkeuksellista, että valinta kohdistuu hallinnon työntekijään. Miltä nyt tuntuu?

– Tämä on mahtavaa, vetää nöyräksi ja tsemppaa monta vuotta eteenpäin. Kunnioitan kentän työtä ja olen halunnut omalla työlläni tuoda kapitulia lähemmäs seurakuntia. Jotain olen ilmeisesti tehnyt oikein.

– Itsekin tein aikanaan pitkään töitä kentällä kädet savessa. En koe olevani kaukana ytimestä nytkään. Tehtäväni on varmistaa, että diakoniatyöntekijät pystyvät tekemään ja jaksavat tehdä työtään mahdollisimman hyvin.

Miten sinusta tuli diakonissa?

– Kasvoin uskovassa kodissa. Äitini oli laitosapulainen ja vei meidät lapset jo pieninä terveyskeskuksen vuodeosastolle silittämään kuurosokean ihmisen kättä. Hoitajilla ei ollut aikaa istua potilaiden vierellä. Jouluisin kävimme isän kanssa laulamassa alkoholistien yömajassa. Diakonissana saatoin yhdistää elämän tärkeimmät asiat eli konkreettisen ammatillisen auttamisen ja hengellisyyden.

– Kaikki ihmiset haluavat tulla nähdyksi, kuulluksi ja arvostetuksi. Diakoniassa tärkeintä on kuitenkin toivo. Muistan aina erään lääkärin sanat, kun hän tuskaili, miten hoitojen loppuessa hoitotyöstä menee toivo. Hän sanoi, että hyvähän teillä kirkon ihmisillä on, kun teille jää aina Jumala.

– Diakonia tuo toivoa niillekin, jotka ovat kaikkein pahiten haavoilla. Jumalalle ei ole olemassa toivottomia tapauksia. Ja ammatillisuus auttaa siinä, että työntekijä ei vajoa suohon asiakkaiden mukana.

Mitkä ovat Pohjois-Suomen erityiset haasteet diakonian näkökulmasta?

– Väen väheneminen ja koulujen sulkeminen luo pieniin, köyhiin seurakuntiin alakuloa, ja pitkät välimatkat vaikeuttavat avun saamista. On välttämätöntä, että jokaisessa syrjäisessäkin seurakunnassa on myös jatkossa diakonian virka.

– Yksinäisyys on iso ongelma koko Suomessa. Ylipäätään diakoniatyö on ongelmakeskeistä. On tärkeää, että työntekijät muistavat aina välillä vaihtaa näkökulmaa ja nostaa katseensa ongelmista taivasta kohti. Se, mihin huomio kiinnitetään, alkaa kasvaa. Vaikeimmassakin tilanteessa voi avautua uusia näköaloja.

Entä pohjoisen ilonaiheet?

– Pienillä paikkakunnilla ihmiset tuntevat toisensa, ja yhteistyötä tehdään yli kirkkokunta- ja herätysliikerajojen sekä virkamiesten kanssa. Kukaan ei pärjää yksin. Ollaan avoimia, ja naapuriapu on voimissaan.

– Lisäksi luonto hoitaa. On hiljaisuutta, puhtautta ja tilaa. Pohjoisen erityinen ilo on, että täällä seurakunta otetaan edelleen mielellään kumppaniksi monenlaiseen toimintaan.

Matkustat työssäsi paljon. Miten korona on vaikuttanut työhösi ja pohjoisen seurakuntiin?

– Minulle kertyy 80–100 matkapäivää vuodessa. Onneksi olimme ehtineet kehittää etätyötä Kohdataan-hankkeessa Oulun hiippakunnan seurakunnissa jo ennen koronaa. Kun korona tuli, olimme jo vanhoja tekijöitä.

– Toki kasvokkaiset kohtaamiset ja livetyöpajat ovat silti tärkeitä edelleen. Nyt haastatteluhetkelläkin olen matkalla Inariin.

Vaikutat aktiivisesti eri verkostoissa. Toimit esimerkiksi aluehallintoviraston Hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen neuvottelukunnassa jäsenenä, JUKOn luottamusmiehenä, D-liikkeessä, European Parsih Nursing -verkostossa sekä diakonian ja työnohjauksen pohjoismaisissa verkostoissa. Miksi diakoniatyössä on tärkeää verkostoitua?

– Kun elämä menee kunnolla solmuun, tarvitaan arjen sujumisen tueksi moniammatillisia verkostoja, kuten terapeutteja, toimeentulotukea, terveyspalveluita ja ystäväpalvelua. Verkostojen kautta diakoniatyö myös löytää heitä, jotka ovat näkymättömiä eivätkä jaksa enää etsiä apua.

– Verkostoissa ennakkoluulot eri toimijoiden välillä vähenevät ja hyvät käytännöt leviävät. Verkostot auttavat myös työntekijää jaksamaan. Yhdessä tehden saamme vertaistukea.

– D-liikkeen ytimessä on kolme sanaa: demokratia, dialogi ja diakonia. Kirkko ei tee yksin hyvää, vaan mukana on paljon esimerkiksi asukasyhdistyksiä, opiskelijoita, järjestöjä ja kunnallisia toimijoita. Tutustumme käytännössä syrjäytyneiden arkeen ja vaikutamme paremman yhteiskunnan puolesta. Tavoitteemme on, että Suomessa ei olisi yhtään yksinäistä vuonna 2030.

– Kansainvälisissä verostoissa kirkastuu, mikä meillä on hyvin. Aina voimme myös oppia muilta. On mahtavaa tajuta, että ympäri maailman on miljoonia ihmisiä, jotka haluavat kierrättää hyvää. Ne kirkot kasvavat, jotka huolehtivat heikoimmistaan. Auttaminen saa ihmiset liikkeelle.