Toisen maailmansodan päättymisestä Euroopassa tulee näinä päivinä kuluneeksi tasan 70 vuotta. Konflikti vaati maanosamme arviolta 50 miljoonaa kuolonuhria ja aikaansai suunnatonta aineellista tuhoa. Nykyistä maailmantilannetta kuvaa se, että entisillä Saksaa vastaan taistelleilla liittoutuneilla on eri näkemys siitä, milloin sota Euroopassa oikeastaan edes päättyi.
Syksyllä 1939 Saksan Puolaan tekemän hyökkäyksen myötä alkaneen sodan viimevaiheet tapahtumat ajoittuvat huhti- toukokuun vaihteeseen 1945. Natsi-Saksan diktaattori Adolf Hitler teki Berliinin bunkkerissaan itsemurhan 30. huhtikuuta 1945. Testamentissaan hän oli nimittänyt laivaston komentajan Karl Dönitzin seuraajakseen. Dönitzin muodosti Pohjois-Saksaan Flensburgin kaupunkiin hallituksen, jolla ei toivottomassa sotatilanteessa ollut muuta vaihtoehtoa kuin pyrkiä rauhaan. Saksan antautuminen allekirjoitettiin Ranskan Reimsissä 8. toukokuuta. Vaikka Neuvostoliiton edustajat olivat paikalla, neuvostodiktaattori Josef Stalin haluisi järjestää Berlin-Karlshorstin seuraavana päivänä oman antautumisseremonian. Entisessä Itä-Berliinissä sijaitseva antautumisen toisen antautumissopimuksen näyttämö on ollut vuodesta 1967 Saksalais-venäläisenä museona. Kävin joitain vuosia sitten tuossa pääturistivirroista syrjässä sijaisevassa museossa. Museon näyttely oli uudistettu toukokuussa 1995 päivitettynä Saksojen yhdistymisen jälkeiseen aikaan.
Se, että sodan päättymistä Euroopassa 70 vuotta sitten muistetaan nyt maasta riippuen eripäivänä kuvaa niitä vaikeuksia, jotka heijastuivat länsiliittoutuneiden – tärkeimpänä Britannia ja Yhdysvallat- ja Neuvostoliiton yhteistyöhön jo sodan aikana. Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon 1941 kesällä johti ensin ideologiset ääripäät imperiumiaan puolustavan Britannian ja Josef Stalin Neuvostoliiton liittolaisiksi. Japanin Pearl Harboriin tekemän yllätyshyökkäyksen jälkimainingeissa Saksa puolestaan julisti omasta näkökulmastaan epäviisaasti Yhdysvalloille sodan ja toi näin sen valtavat pommituksilta suojassa olevat taloudelliset voimavarat Saksan ja Japanin vastaisen rintamaan käyttöön. Yhteisestä vihollisesta ja lännen mittavasta Neuvostoliitolle antamasta ase-avusta huolimatta yhteistyötä vaivasi jatkuva epäluulo toisen osapuolen pyrkimyksistä. Tätä vasten kylmän sodan puhkeaminen pian yhteisen vihollisen katoamisen jälkeen ei ole jälkeenpäin tarkasteltuna kovin suuri yllätys.
Neljäkymmentä viisi vuotta myöhemmin 1990-luvun alussa kylmän sodan päättymisen myötä toisen maailmansodan seurauksena lähes viideksikymmeneksi vuodeksi kahtiajakautunut Eurooppa sai uuden mahdollisuuden rakentaa luottamusta uudelle pohjalle. Hetken aikaa näytti, että muurit ja vastakkainasettelu voisi oikeasti jäädä historiaan. Nyt kuitenkin tiedetään, että on jälleen palattu itä länsi vastakkain tilanteeseen. Se, että 70-vuoden takaiset liittolaiset eivät voi osallistu edes toistensa juhlallisuuksiin on tästä kouriintuntuva esimerkki.
Toivottavsti tämä julkisuuden saanut tuomitseminen tulee ajan kanssa johtamaan valtion ja uskonsuuntausten eroon. Valtio samanarvoisen ihmiskäsityksen pohjalle. Uskonsuuntaukset omilla ajatuksillaan, mutta ehdottomasti valtion lain ja järjestyksen alaisina. Saattaa muslimiyhteiskunissa viedä vielä vuosikymmeniä nykyajassa, mutta suuntaus on oikea. Kristinuskossa se otti 1500 vuotta, ja vieläkin se poikii esimerkkejä.
On se ihailtavaa tämä Vapaa-ajattelijoiden into kommentoida täällä Kotimaa24-palstalla kaikenlaisia uskonasioita ja tuoda oma, sanoisinko ”separistinen” elämänkatsomuskantansa aina esille. Siihen heillä on tietysti täysi oikeus. Tuskin sivuston ylläpitäjillä on tarvetta blokata näitä kommentoijia täältä pihallekaan. Sillä ei varmaan pienen piirin keskinäinen hymistely sekään keskustelu hyvää tee.
Hitlerin kuoleman jälkeen hänen seuraajakseen tullut laivastonkomentaja Karl Dönitz lähetti kenraali Alfred Jodlin neuvottelemaan rauhanehdoista kenraali Dwight Eisenhowerin päämajaan Reimsiin, jossa Jodl allekirjoitti Saksan antautumissopimuksen 7.5.45 klo 2.41 ”ante meridiem”.
Reimsissä sopimuksen allekirjoitti Neuvostoliiton edustajana kenraali Ivan Susloparov. Kun hänellä ei kuitenkaan ollut riittävästi valtuuksia hyväksyä sopimusta, Stalin halusi, että sopimus hyväksytään lopullisesti Berliinissä, jossa saksalaiset allekirjoittivat myöhään illalla 8.5. sopimuksen uudelleen marsalkka Zhukovin läsnä ollessa. Sopimus astui lopullisesti voimaan 8.5. klo 11:01 ”post meridiem” [= 23.01], josta tuli länsiliittoutuneiden Voitto Euroopassa –päivä, mutta kun vuorokausi oli Moskovassa jo vaihtunut, niin heidän Voiton päiväkseen tuli 9.5.
Jos asiaa katsoo siviiliväestön ”ruohonjuuritasolta”, sodassa ei ollut voittajia. Suurvaltojen harjoittama valtioterrori ei hävinnyt maailmasta mihinkään.