Agnostikon jäljillä

( Tämä on leikillinen kertomus, kunnianosoitus Veikko Huoviselle).

Käydessään kahdeksan aikaan katsomassa pyydyksiään Pavel Nikiforov koki yllätyksen. Hangessa oli suurikokoiset saappaan jäljet, jotka johtivat metsäaukion suuntaan. Lisäksi polun viereen oli sylkäisty mälli, selvästikin ulkomaista purutupakkaa. Se oli tärkeä tuntomerkki.

Nikiforov vapisi kiihtymyksestä. Tämä oli juuri se, mitä hän vuosien ajan oli toivonut ja pelännyt. Hän seurasi jälkiä niin pitkälle kuin ne lumesta erottuivat. Ne päättyivät järven rantaan, siellä yöllä tuiskunnut vitilumi peitti ne näkyvistä. Nikiforov oli huojentunut. Tunkeilija oli ylittänyt kuvernementin rajan. Asia ei ollut enää hänen vastuullaan.

Nikiforov jätti arkiaskareensa ja hiihti saman tien, edes suurustaan syömättä piirikunnan pääkaupunkiin. Asiasta oli ilmoitettava kuvernementin sihteerille Grigori Ivanovitsh Lopuhinille.

Sihteeri otti Nikiforovin vastaan työhuoneessaan. Huoneessa oli suuri mahonkinen kirjoituspöytä ja kaksi plyysillä verhoiltua nojatuolia. Seinälle oli ripustettu hirvenpää, johon oli kertynyt aikamoinen määrä pölyä ja kaakeliuunista leijaillutta nokea.

- Kunnioitettu Grigori Ivanovitsh, on tapahtunut suuri ihme. Löysin agnostikon jäljet aivan kotini nurkilta. Isokokoinen yksilö, liikkunut yöaikaan.

Nikiforov läähätti innosta, mutta Lopuhin tarkasteli häntä kylmästi jäänsinisillä silmillään. Nikiforov tunsi rohkeutensa pettävän.

-Sitä sopii epäillä, Lopuhin sanoi. - Tässä piirikunnassa on viisisataakuusikymmentäkahdeksan rekisteröityä ateistia ja lisäksi muutama kristitty. Eikö teilläkin ole muuten ikoni seinällänne?

Lopuhin loi Nikiforoviin tutkivan katseen. Nikiforov lyyhistyi sen katseen voimasta.

-Agnostikko on niin harvinainen otus, että törmäsin sellaiseen viimeksi kaksikymmentäluvulla, Lopuhin jatkoi. - Sen lajin elintila on käynyt vähiin. Tieteellinen ateismi sen tekee...mutta kyllä periaatteessa. Kuvailkaa hiukan niitä jälkiä, ehkä tässä voisi olla jotain...

Nikiforov rohkaistui ja alkoi kertoa. Jäljet olivat merkilliset. Välillä ne painuivat syvälle hankeen, välillä ne hävisivät kokonaan näkyvistä. Oli kuin tunkeilija olisi vältellyt polkua, mutta hakeutui sitten uudelleen sen läheisyyteen.

Lopuhin kuunteli tarkkaan. Sitten hän kopautti piippunsa tyhjäksi. Hänen katseessaan oli nyt kiinnostunut tuike.

-Tuo on tärkeä yksityiskohta, tuo, jonka mainitsitte. Välttelee valmiiksi tallattua polkua, mutta tuntee kuitenkin viehtymystä siihen. Voisi siis sanoa, että tuon olennon askeltaminen on epävarmaa ja horjahtelevaa.

Sen sanottuaan Lopuhin puhkesi jyrisevään nauruun. Hän läimäytti Nikiforovia olkapäälle. Hän haki kaapista kaksi pikaria ja kaatoi niihin votkaa.

-Meistä olisi pitänyt tulla eläintieteilijöitä...ehkä vielä tuleekin...

Ryypättyään lasinsa tyhjäksi Lopuhin otti työpöydän laatikosta paksun mustaselkäisen kirjan. Sen kannesta erottui kirjasinten hento kultaus, "Maailman eläimet". Näki, että teosta oli luettu ahkerasti. Sen lehdet olivat rispaantuneet ja kääntyneet koirankorville.

-Agnostikko, Lopuhin luki itsekseen kuin olisi unohtanut vieraansa läsnäolon. - Esiintymistiheys, tuntomerkit...osaatteko sanoa, kuinka suuri oli tuon olennon säkäkorkeus? Niin, tietysti, ettehän te nähnyt sitä, ja pelkästään jälkien perusteella on vaikeaa...

Lopuhin sulki kirjan, ja hetkeksi hänen ilmeensä muuttui pahoittelevaksi.

-Tämä on laatuteos, mutta saatatte törmätä kirjaan, jossa agnostikko luokitellaan kuuluvaksi samaan ryhmään Tiibetin lumimiehen kanssa. Anteeksiantamatonta. Epätieteellistä. Tulette havaitsemaan, että tiede on täynnä ennakkoluuloja.

Lopuhin pani kirjan takaisin laatikkoon ja kaatoi toisen ryypyn votkaa. Sitten hän kätteli Nikiforovia ja hymyili rohkaisevasti.

-Ilman muuta kirjoitan Pietariin tiedeakatemialle. Jos sieltä tulee jokin huomionosoitus, voitte olla varma, että myös teitä muistetaan. - Vielä varmistaisin, onko totta, että se olento on poistunut kuvernementin alueelta?

-Kyllä poistui, totta se on, Nikiforov kajautti reippaasti kuin olisi seisonut kasarmin käytävällä ja vastannut johonkin esimiehen kysymykseen.

-Tämä oli tärkeä tieto, Lopuhin sanoi ja puristi uudestaan Nikiforovia kädestä. Nikiforov nousi lähteäkseen, mutta kääntyi sitten epäröiden Lopuhinin puoleen.

-Ennen kuin sieltä Pietarista tulee vastaus, niin voisiko nyt heti, edes jotakin...

Lopuhin poimi kassalippaasta kymmenen ruplan setelin ja antoi sen hymyillen Nikiforoville, joka poistui huoneesta innokkaasti kumarrellen.

Nikoforov hiihti kotiin sellaista vauhtia, että tuuli kohisi korvissa. Kyläkaupasta hän osti ruutia, tulitikkuja sekä naulan kubanilaista teetä. Kotiin päästyään hän meni heti ensimmäiseksi katsomaan jälkiä. Ne olivat vielä näkyvissä, mutta aukeilla paikoilla tuiskulumi oli jo alkanut peittää niitä alleen.

Kirjoittaja

Heikki Hakamies
Heikki Hakamies

Olen vanheneva pappismies, jolla on takana miltei kolmekymmentä vuotta kirkkoherrana. Kaikesta huolimatta olen edelleen järjissäni. Tarkkailen epätoivoisesti elämänmenoa toivoen joskus siitä jotain ymmärtäväni.

Kirjoittajan viimeisimmät blogit

Kirjoittajan luetuimmat blogit

Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit