Äiti Amman halauksessa
Vierailin eilen Espoon Metro Areenalla saadakseni tällä viikolla Suomessa vierailevan intialaisen elävän pyhimyksen Äiti Amman halauksen.
Mennessäni Areenalle ja löydettyäni vihdoin oikean jonon, jossa jonottaa halaukseen pääsyä, tapasin Pohjois-Pohjanmaalta halausta varten tulleen monilapsisen perheen nuoren äidin. Siinä jonottaessamme päädyimme keskustelemaan siitä, mitä illan aikana oli odotettavissa.
Tunnustin hänelle ihan ensimmäiseksi, että tunnen oloni tilaisuudessa hiukan vieraaksi vahvan kristillisen taustani vuoksi ja toivovani, että Espoon piispa olisi myös paikalla. Toivoin sitä erityisesti siitä syystä, jotta hän näkisi, kuinka hengellisyys ei ole kadonnut Suomesta mihinkään. Sillä katsoessani sitä ihmisvirtaa, joka suorastaan tulvi ovista sisään, en voinut tulla muuhun johtopäätökseen. Tulijoita oli kaikenikäisiä ja erityisen paljon nuoria.
Puheemme jonotuskaverini kanssa kääntyivät aika pian kirkkomme opetukseen. Siihen hän sanoi, ettei halua viedä lapsiansa kirkon tilaisuuksiin, koska siellä lapset joutuisivat kuulemaan siitä, että heissä on jotain vikaa. Niinpä. Pysähdyin. Siinäpä sanoit totuuden- ajattelin.
Ehkäpä kirkkomme julistuksen ongelma onkin juuri siinä, että evankeliumin sanomaa välittäessään se tuleekin korostaneeksi ensi sijaisesti sitä, ettei ihminen ole hyväksytty Jumalan silmissä sellaisena kuin on. Eli miten kertoa evankeliumia siten, ettei siitä tule ensimmäiseksi negatiivista viestiä?
Katsellessani pitkin iltaa ihmisiä Amman halattavana näin mielessäni Marian halaamassa meissä jokaisessa asuvaa Kristus-lasta. Ajattelin, että mikä Jumalan suuri siunaus Intialle ja koko maailmalle hän onkaan välittäessään Jumalan ehdottoman rakkauden feminiinistä puolta hellyydellään ja myötätunnollaan.
Enkä voinut olla ajattelematta sitäkään, miksi Amma on saanut niin suuren suosion erityisesti protestanttisessa pohjolassa, missä Jumalan äiti, Maria, on laitettu enemmän tai vähemmän sivuun. Mutta taitaa olla, että meillä kaipuu Jumalan äidin, Marian yhteyteen elää silti edelleen hyvin vahvana. Onneksemme meillä kristityillä Maria on esillä vahvasti ortodokseilla ja katolisuudessa, joista voimme saada oppia hänestä ilman, että tarvitsee vaihtaa omaa uskontoaan. Äiti Ammakin opetuksissaan korostaa sitä, että jokaisen tulisi säilyttää oma uskontonsa ja kulkea sen viitoittamaa polkua Jumalan luokse.
Aikani jonotettuani sain Ammalta halauksen. Tunsin, kuinka hän piti minua itseään vasten kunnes hänen pyyteetön rakkautensa saavutti sydämeni ja vasta sitten hän hellitti otteensa. Noustuani halauksesta minun oli pakko käydä istumaan ja vain kyyneleet virtasivat silmistäni. Tunsin olleeni siunattu.
72 kommenttia
Muistanet Antti, mitä apostoli Paavali sanoo Apt. 20 “Sen vain tiedän, että Pyhä Henki jokaisessa kaupungissa todistaa minulle ja sanoo, että – kahleet ja ahdistukset – minua odottavat. No meitä eivät kahleet vielä odota.
Ja edelleen Room 5. Paavali paitsi korostaa uskonvanhurskautta – kerskaa myös ahdistuksista -, kuten hän sanoo:… “sillä me tiedämme, että – ahdistus – saa aikaan kärsivällisyyttä, mutta kärsivällisyys koettelemuksen kestämistä, ja koettelemuksen kestäminen toivoa; mutta toivo ei saata häpeään; sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu.” Eihän Paavali kerskaa ahdistuksista ikäänkuin nujerrettuna, vaan hengen voimassa.
Edelleen Psalmi 31. “Minä iloitsen ja riemuitsen sinun armostasi, kun sinä katsoit minun kurjuuttani, tunsit minun sieluni ahdistukset.” Tässä psalmista toisin valittaa osaansa, mutta tuo valitus muuttuu lopulta iloksi. Tässä toteutuu se, mitä Johannes 16 sanoo: “Totisesti, totisesti minä sanon teille: te joudutte itkemään ja valittamaan, mutta maailma on iloitseva; te tulette murheellisiksi, mutta teidän murheenne on muuttuva iloksi.”
Tätähän on koko Raamattu tulvillaan. Psalmi 23: “Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat. Molemmat sekä vitsa, että sauva – nimenomaan – lohduttavat meitä.
Toteat Antti, että: “ei Jumalan yhteydessä vaeltamisen tule olla mitään ainaista kitumista.” “Kuitenkin kun kaikki on annettu Jumalalle, olo varmasti kevenee. Ahdistus on sen merkki, että näin ei ole tapahtunut, ja siksi ollaan milloin missäkin jännitystilassa ja”kilvoituksessa”
Niinkauan kuin vanha aatami meissä elää se löydään ristille hamaan hautaan asti. Tyytyminen ristin alla tuottaa kuitenkin ilon Herrassa.
Antti, ahdistus johon meidät, jotka olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet viedään on nimenomaan merkki Jumalan rakkaudesta. Joko katkeroidumme tai tyydymme ristin tiehen. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Ristin tie on ollut aina pakanoille hullutus ja juutalaisille pahennus.
Uskomme joutuu ahdistetuksi, jotta Jumala näkisi millaista tekoa me olemme. Kiitämmekö myös paitsi onnesta, myös kaikenlaisesta rististä, jota meille voimiemme mukaan suodaan?
“Mikään mystinen harjoitus ei vie meitä Jumalan yhteyteen ennekuin olemme luovuttaneet “kukkaromme” ehdoitta Jumalalle.”
Mahtaako tuo tarkoittaa -kun Jumalalle ei suoraan voi rahaa heittää… että kukkaro eikä vain kukkaro vaan myös perittäväkisi mahdollisesti jäävä omaisuus tulisi käytännössä lahjoittaa niitä kovasti kaipaaville uskonnollisile pienryhmä-yhdistyksille tai säätiöille? Nytkinjuuri tulkee radiosat po. testamentinteko-ohjetta.
Sami, Marko ja Kosti. Tällä Kotimaa-palstalla voisi silloin tällöin olla keskustelua hengellisyydestä, koska se kuite-nkin on kirkon ydinasiaa ja myös nykyihmiselle on tarpeen selvittää asioita. Tällaisesta keskustelusta mitä käydään hyvässä hengessä pidän kovasti koska se hyödyttää kaikkia. Ymmärryksen lisääntyminen kristillisyyden monista ilmenemistavoista on kaikkien etu riippumatta siitä, että näkemykset vooivat olla kovinkin erilaisia.
Ilmoita asiaton kommentti