Apua! Pakana kastetilaisuudessa!

Kaste on sekä uskonnollinen että sosiaalinen tapahtuma. Kasteessa ihminen syntyy Jumalan lapseksi ja taivaan perilliseksi. Toisaalta kastejuhlassa lapsi esitellään suvulle ja ystäväpiirille. Nimen antaminen liittyy keskeisesti tähän lapsen esittelemiseen; kyse on sosiaalisesta syntymästä. Niin kauan kuin kirkkoon kuuluminen oli Suomessa enemmän tai vähemmän itsestäänselvyys, tämä kastejuhlan kahtalainen luonne oli ongelma vain harvoille. Lähinnä papit ja kristillisyytensä kaikkein vakavimmin ottavat paheksuivat kasteita, jotka ovat pelkkiä nimenantotilaisuuksia.

 

Nykyisin useimpien ihmisten lähipiiriin kuuluu muitakin kuin luterilaisia kristittyjä. Osa heistä kuuluu kristillisiin yhteisöihin, jotka eivät hyväksy lapsikastetta. Osa on eronnut kirkosta. Ja osan tausta on muissa uskonnoissa. Voivatko he osallistua kastetilaisuuteen? Millaisia rooleja heillä voi olla? Näitä asioita kysyvät vanhemmat, isovanhemmat, sukulaiset, ystävät — ja papit.

 

No ihan ensimmäiseksi: kaste ei ole salainen riitti. Jokainen halukas on tervetullut kastetilaisuuteen. Kenenkään toisen ei pitäisi katsoa kieroon, jos kastetilaisuudessa on paikalla muitakin kuin kristittyjä.

 

Sitten tulevat ne tilanteen, joissa lapsen kastaminen on vaikea asia jollekin ihmiselle perheen elämässä. Toinen lapsen vanhemmista voi olla ei-kristitty; hänen kanssaan asia on yleensä sovittu (mutta ei välttämättä, jos isyys on vahvistamatta...). Mutta sitten voi olla muita läheisiä, joiden vakaumusta lapsen kastaminen loukkaa. On luontevaa ajatella, että tällainen läheinen ratkaisee itse, tuleeko hän kastetilaisuuteen, vasta kastekahveille vai jättääkö tilaisuuden kokonaan väliin. Jos asia tulee esille, minusta papin tehtävä on puolustaa ihmisen omantunnon ratkaisua, oli se sitten mikä tahansa näistä.

 

Kummiudesta on säädetty: Kastettavalla tulee olla ainakin kaksi kummia, jotka ovat konfirmoituja evankelis-luterilaista uskoa tunnustavan kirkon jäseniä. Näiden lisäksi voi kummina olla myös muuhun evankelis-luterilaisen kirkon toimittaman kasteen hyväksyvään kristilliseen kirkkoon tai uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluva henkilö.

Erityisestä syystä kaste voidaan toimittaa, vaikka kastettavalla on vain yksi kummi, joka on konfirmoitu evankelis-luterilaista uskoa tunnustavan kirkon jäsen. Päätöksen kasteen toimittamisesta tekee sen seurakunnan kirkkoherra, jonka jäseneksi kastettava liittyy. (Kj 2 luku 16 §).

Tämä merkitsee sitä, että kaikkia lähipiiriin kuuluvia ei voida hyväksyä kummeiksi: heille ei voi antaa kummitodistusta, eikä heitä saa merkitä kirkon kastekirjaa. Eikä ole oikein sopivaa, että he rukouksessa kiittävät tästä kummilapsesta.

 

Entäs kun perhe puhuu kummeista? Sanan kummi merkitys on yleiskielessä laajentunut jo kauan sitten. Itse jäsennän asian niin, että he eivät ole virallisesti kummeja, mutta perhe voi halutessaan pitää heitä sosiaalisesti kummeina. Ja voihan tässä mainita, että jos he tulevat myöhemmin toisiin ajatuksiin kirkon suhteen, niin heidät voidaan sitten lisätä kummeiksi.

 

Kuka pitää lasta? Sylikummi. Tai ylpeä isä. Tai onnellinen äiti. Tai isovanhempi. Tai isosisko tai -veli. Entä kirkkoon kuulumaton setä, täti tai eno? Miksi ei. Jos henkilö itse ei olekaan valmis liittymään kristittyjen joukkoon, miksi hän ei saisi olla kantamassa hänelle tärkeää pientä ihmistä Kristuksen yhteyteen — jos lapsen vanhemmat ja hän itse niin haluavat.

 

Entä siunaus, rukous tai Raamatun lukeminen? Eiköhän se ole ennen kaikkea ihmisen oman omantunnon asia. Jos kastamaton isoäiti tai -isä haluaa kiittää Jumalaa lapsenlapsestaan, miksi kieltää häntä rukoilemasta?

 

Kun kohtaan kirkkoon kuulumattoman kastetilaisuudessa välitän hänellekin evankeliumia — en saarnaamalla tai käännyttämällä, vaan välittämällä arvostusta ja hyväksyntää.

 

9 kommenttia

  • Ari Pasanen sanoo:

    ” Niin kauan kuin kirkkoon kuuluminen oli Suomessa enemmän tai vähemmän itsestäänselvyys,…”

    Eikö olisi rehellistä sanoa asia niin kuin se oikeasti oli ” Niin kauan kuin kirkkoon kuuluminen oli Suomessa pakko…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jussi Matikainen sanoo:

    Olenpa minäkin, kun en kirkkoon silloin kuulunut, ollut ystävieni lapselle kummasetä. Eikä siitä mitään ongelmaa ole tarvinnut tehdä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Heikki Leppä sanoo:

    Ari, ensin kirkkoon (luterilainen tai ortodoksinen) kuuluminen oli juridinen pakko. Sitten oli pakko olla kristitty. Uskonnonvapauslaista toiseen maailmansotaan kristillisyys oli hyvin laajalti sosiaalinen pakko. Toisen maailmansodan jälkeen tilanne muuttui tässä suhteessa. Ainakin minä olen kasvanut maassa, jossa kirkkoon kuuluminen ei ollut pakko, mutta enemmän tai vähemmän itsestäänselvyys. Epäilemättä paikkakuntakohtaisesti tässä on ollut suuriakin eroja, suvuista puhumattakaan. Tässä kehityksessä halusin kiinnittää huomion pisteeseen, jossa kysymys ei enää ollut pakosta, mutta kuitenkin enemmän tai vähemmän itsestäänselvyydestä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ari Pasanen sanoo:

    Heikki Leppä, mitä hyötyä on ollut luterilaisuudesta (eli lapsikasteesta jolla on liitetty luterilaisuuteen), ovatko kaikki siis (luterilaiset) veljiä keskenään uskossa??

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Heikki Leppä sanoo:

    Ari, kysymyksesi ei liity suoraan blogin aihepiiriin: joten ei tässä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    APUA! KRISTITTY KASTETILAISUUDESSA!! Olen viime aikoina kokenut tämänkin suuntaisen tilanteen. Kummeiksi on kutsuttu vakaumuksellisia ateisteja + onneksi pari kirkkoon kuuluvaa ihmistä. Kun pappi on alkanut seremoniat, ateistit ovat äänekkäästi häipyneet lapsineen pihalle “leikkimään”. Heti rituaalin knatauduttua loppuun asti, väki on palannut kemuihin ja kekkereihin pihalta! Kirkkoon kuuluvat kummit ovat olleet ikäänkuin juridisia todistajia. En ymmärrä, mitkä tehtävä muille jäi. Tässä yhteydessä aloin kyllä kaivata sitä, minkä ortodoksinen kirkko tarjoaa uusille jäsenilleen: henkilökohtaisen hengellisen “opastajan”, kummin. En tosin tiedä, miten se lapsikasteessa toimii, mutta sen sijaan tiedän, että käännynnäisille tämä on ollut hyvin ratkaiseva hengellinen tuki!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Yrjö Sahama sanoo:

    Kun kastepuheessa puhun kasteesta Jumalan lahjana, joka tuo kastettavalle Jumalan lapseuden ja toivon mukaan myös uskon lahjan, niin onhan se evankeliumin esillä pitämistä. Ja jos niin onnellisesti kävisi, että uskosta osaton sen johdosta tulisi toisiin ajatuksiin ja siis kääntyisi kristityksi, niin emmeköhän ota hänet avosylin vastaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Voihan Yrjö! Etkö ole tavannut todellisuutta, jossa ateistinen perheen “eliitti” (tiedemiehiä) nauraa pihalle ja inhoaa koko käyttäytymisellään kasteen kristillistä symbolista ritualisuutta! Itse olen ollut, jopa omassa suvussani, jossa siskontytär miehineen ja lapsineen teki kaikkensa ettei kristillinen seremonia olisi kantautunut heidän korviinsa toisen siskon lapsenlapsen ristiäisissä. Olin iloinen vain siitä, etteivät vanhempani nähneet tätä tilannetta. Mutta kerrohan oikein konkreettisesti, miten siinä uskoisit pitäväsi tässä tilanteessa evankeliumia esillä!!!??? Ei totisesti siinä porukassa kukaan ateisti osoittanut halua pyrkiä avosylin kristittyjen piiriin. Voi hyvä tavaton: avosyli on heille hauska sylkykuppi!!!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Yrjö Sahama sanoo:

    Ne, jotka ovat kaikkein allergisimpia kristillisyydelle varmaan pysyvätkin poissa tilaisuuksista, joissa on vaarana kuulla Jumalan tai Jeesuksen nimeä mainittavan. Mutta sikäli olen kuitenkin optimisti, että jos joku uskaltautuu kuuloetäisyydelle saattaa sisimmässä häivähtää epäilyksen kipinä: Jospa tässä sittenkin on jotakin totta takana. Ja se voi olla siemen, joka lähtee itämään.

    Ilmoita asiaton kommentti