Arkipäiväistäminen arkipäiväistää - entä Pyhän kohtaaminen?

Varhaiskirkossa kristittyjen olot olivat tunnetusti monesti hankalat ennen kuin 300-luvun "konstantinolaisen käänteen" jälkeen olot vähitellen kohenivat. Marttyyreja, varhaisia Kristuksen todistajia kertyi. Nämä olot ovat tunnetusti myös palanneet ei vain 1900-luvun totalitaristisissa järjestelmissä uusmarttyyreineen vaan myös vaikkapa tämän päivän Lähi-idässä, Afrikassa ja osissa Aasiaa. Tunnettuja ovat vaikkapa syytökset "kannibalismista", joiden on selitetty johtuneen väärin ymmärretystä ehtoollisen merkityksestä, mutta joka uusimpien näkemysten mukaan saattaa viitata ennemminkin yleiseen epäilyttävän ja vallitsevaa järjestystä uhkaavan joukon leimaan.

Kristillistä opetusta ajatellen vainottuna vähemmistönä oleminen merkitsi, että kaikkea ei toitotettu kaikille. Jo Paavali oli puhunut siitä, että "Annoin teille ravinnoksi maitoa, en vahvaa ruokaa, sillä sitä te ette olisi vielä kestäneet. Ette kestä sitä vielä nytkään." (1 Kor 3) Heprealaiskirje puolestaan toteaa: "Jokainen, jota vielä ruokitaan maidolla, on pikkulapsi, eikä sellainen kykene ottamaan vastaan syvällistä opetusta." (Hepr. 5:13) Ensimmäisessä Pietarin kirjeessä "maito" nähdään puolestaan ravinnon ytimenä: "Niin kuin vastasyntyneet lapset tavoitelkaa puhdasta sanan maitoa, jotta sen ravitsemina kasvaisitte pelastukseen." (1 Piet. 2:2)

Jumalanpalveluselämää ajatellen tämä pedagoginen sekä kristillisen uskon mysteeriä kunnioittava ja suojeleva asenne näkyi siten, että ehtoollinen jaettiin vain kastetuille uskoville = arkaanidisipliini. Heprealaiskirje 6 varoittaa paatumuksesta Jeesuksen kylväjävertaukseen liittyen, kun on kerran päästy "nauttimaan Jumalan hyvää sanaa ja koettu tulevan maailman voimia": "Jos maa... kasvaa ohdaketta ja orjantappuraa, se ei kelpaa mihinkään." Noin vuoden 200 tienoilla jKr. kasteelle tulijoiden määrä lisääntyi ja arkaanidisipliiniä alettiin soveltaa koko kirkossa. Varhainen todistus tästä on Hippolytoksen kirkkojärjestys, jossa kaste- ja ehtoollisjärjestyksen lopussa todetaan: "ei-uskovien ei tule siitä tietää". Huippukohtansa saavutti kristillinen arkaanidisipliini 300-luvulla ennen konstantinolaista käännettä. Kasteen ja ehtoollisen ydinkohdat pidettiin salassa, mukaan lukien uskontunnustus ja Isä meidän ja sakramentteja vietettiin suljettujen ja vartioitujen ovien takana. Valtiokirkon tilanteessa siihen ei enää nähty tarvetta 400-luvulla. Jäänteitä käytännöstä kuitenkin jäi.

Dietrich Bonhoefferin on sanottu ensimmäisten joukossa kuvanneen kirkon jälkikonstantinolaista tilannetta. Hänen pohtiessaan kristillisen uskon ja kirkon tilannetta natsi-Saksan jälkikristillisessä kontekstissa hänen pohdinnoissaan sai myös arkaanidisipliini uudelleen sijaa. Karl Barthin "ilmoituspositivismissa" tarjottiin koko pakettia kokonaisuutena, mutta ajatus, jonka mukaan uskon kaikki osat olisivat yksi monoliitti ei hänen mukaansa ollut raamatullinen (vrt. Paavali "sanan maidosta"). On tietämisen tasoja ja merkityksellisyyden tasoja. Tarvitaan siis "arkaanidisipliini, jolla kristillisen uskon salaisuuksia suojellaan profanisoitumiselta [maallistumiselta]" (DBW 8, 415) Toisaalla Bonhoeffer erottaa toisistaan "viimeistä edellisen" eli hyvän elämän edellytysten luominen sekä "viimeisen" eli Jumalan armon Kristuksessa. Hän puhuu myös ihmisten repäisemisestä irti yksiulotteisesta ajattelusta näkemään todellisuuden eri puolet "iloita iloitsevien kanssa, itkeä itkevien kanssa" esivalmisteluna uskolle, joka varsinaisesti näyttää todellisuuden moniulotteisuuden - myös ristiin kätkeytyvän toivon ja armon.

Luennossaan Tunnustavan kirkon pappisseminaarissa B. oli jo pohjustanut näitä mietteitä: "Vanhakirkollisen katekumenaatin merkitys: kirkko ei halua myydä lahjojaan pilkkahintaan, säilyttää sille uskotun salaisuuden. Siten se asettui maailman pilkkaa ja ymmärtämättömyyttä vastaan. Triniteetin, sakramenttien, Jeesuksen syntymän salaisuus on saanut osakseen pilkkaa. Salaisena pitäminen, kunnes saarna oli ymmärretty. Katolinen kirkko on tietyssä mielessä säilyttänyt arkaanidisipliinin. Me olemme siitä luopuneet." Nämä pohdinnat olivat taustalla myös pohdinnoille "halvasta" ja "kalliista armosta" Kutsu seuraamiseen -teoksessa: "Kallis armo on armoa Jumalan pyhyytenä, joka täytyy suojella maailmalta, jota ei saa heittää koirille, se on siksi armoa elävänä sanana, Jumalan sanana, jonka hän puhuu, miten se häntä miellyttää. Se kohtaa meidät armollisena kutsuna seuraamaan Jeesusta, se tulee anteeksiantavana sanana pelokkaalle hengelle ja murskatulle sydämelle. Kallista on armo, koska se pakottaa Jeesuksen Kristuksen seuraamisen ikeen alle, armoa se on, koska Jeesus sanoo: 'Minun ikeeni on lempeä ja minun taakkani on kevyt'."

Onko niin, että kun kaikesta pyritään tekemään rentoa ja arkipäiväistä, ei olekaan muuta kuin rentoa ja arkipäiväistä. On sama, mistä sitä etsii. Jos sama on kaikkialla, miksi etsiäkään. On hyvä, että kohtaamme myös toiseuden ja katsomme itseämme paljastavassa mutta armollisessa valossa, jotta näkisimme paremmin itsemme ja toisemme. Ei ole syytä kadottaa uskosta sitä, mitä Rudolf Otto kutsui "kauhistuttavaksi ja kiehtovaksi mysteeriksi".

Kirjoittaja

Tomi Karttunen
Tomi Karttunen

Minut vihittiin papiksi v. 1994 ja olen toiminut pääosin seurakuntapappina mutta myös apurahatutkijana sekä vuoden systemaattisen teologian lehtorina. Väittelin v. 2004 Dietrich Bonhoefferin teologiasta. Vuoden 2008 joulukuusta olen työskennellyt teologian ja ekumenian johtavana asiantuntijana Kirkkohallituksen ulkoasiain osastossa. Olen myös systemaattisen teologian, erityisesti ekumeniikan dosentti Itä-Suomen yliopistossa.