Armo kadoksissa – kuka haukutaan?

Jatkuva haukkuminen ärsyttää. Etenkin, jos siihen ei tunnu olevan mitään kunnollista syytä. Erään pääsiäisen jälkeisenä viikkona tunnistimme itsemme paikallislehden tekstaripalstalta osuvasta kommentista, joka kuului jotenkin näin:

”Piinaviikot ovat jo ohi, mutta kärsimysnäytelmä vain jatkuu, kun pastorin piskit jatkaa haukkumistaan.”

Tuolloin meillä oli kaksi koiraa ja haukkumisongelmia. Erityisen ärhäkkää aikaa olivat viikonloput, jolloin naapurien pihoilla liikkui koirillemme tuntemattomia vieraita...

Turha haukkuminen ärsyttää.

Aamulla hakkasin pihallamme halkoja, jolloin koiramme innostui (enää yksi koira) taas haukkumaan. Tällä kertaa haukkumisen ”ongelma” kumpusi kopin viereen haudatusta hirven sorkasta. Jäätynyt maa asetti omat haasteensa luuvaraston avaamisessa. Luu tuntui olevan kadoksissa ja siinäpä haukkumisen aihetta!

Huomasin sanovani koiralleni: ”Ainako on pakko haukkua jotakin? Eikö syy ole ihan itsessäsi, jos luu on kadoksissa!”

Halkojen hakkaamisen myötä minulla oli kuitenkin aikaa ajatella. Koirani kyllä muistuttaa monessa suhteessa itseäni. Minullakin on ensin tapana haukkua vaimoani, jos jokin vaatekappale on hukassa. - Usein siitäkin huolimatta, että olen sen itse jonnekin ”haudannut”!

Haukkuminen on luonnollinen tapamme reagoida ongelmiin. Haukkumisen tarve nousee siitä, että syyllinen pitäisi saada vastaamaan teoistaan. Haukkuminen tekee asiat näkyväksi ja kuuluvaksi, jotta tapahtuisi rikoksen sovittaminen. - Haukkuminen on meille luontaista, mutta miten on armollisuuden laita? Se ei taida olla yhtä lailla ihmisen luontainen ominaisuus, jos olemme joutuneet ITSE vääryyden kohteeksi. Meille on luontaisempaa etsiä syyllistä ja vaatia häntä jollakin tavalla sovittamaan tekonsa.

Huomaatko, että nyt meillä on käsillä kaksi kristillisen teologian avainsanaa: armo ja sovitus!

Sovitus on helpompi juttu kuin armo. - Kaverilta lainattu velka on tietenkin maksettava/sovitettava. Rikollisen pitää sovittaa tekonsa vaikka linnassa lusimalla jne. Ymmärrämme sovituksen tarpeen ja osaamme yleensä myös vaatia sitä, jos olemme kokeneet itse vääryyttä. Sovituksen idea on siis selvä, mutta sen mittasuhteet tuottavat usein ongelmia.

On helppoa ajatella, että joku OMA kaverini on jo sovittanut tekonsa, kun on maksanut sakkonsa ylinopeudesta, tai lusinut rattijuoppoudesta. Kaahaajan tai rattijuopon alle jääneen lapsen vanhemmat eivät kuitenkaan välttämättä koskaan koe niin, että mikään rangaistus sovittaisi oman lapsen kuolemasta seuranneen tuskan. - Usein huomaamme paljon pienemmissäkin asioissa, että jossakin syvällä sisimmässämme elää Mooseksen laki, joka vaatii silmän silmästä. - Aina kun olemme itse, tai perheemme puolesta, joutuneet vääryyden kohteeksi, silloin on aivan luontaista edellyttää vääryyden sovitusta.

Armo ilman sovitusta tuntuu väärältä, so. halvalta ja epäoikeudenmukaiselta. - Todellisuudessa ei ole edes olemassa mitään aitoa armoa ilman sovitusta!

Kun seison jumalanpalveluksessa alttarin takana ja valmistaudun julistamaan synninpäästön, mietin usein näitä asioita. Kristillisen seurakunnan synninpäästö ei ole koskaan armoa ilman sovitusta. Se ei ole koskaan väärintekijän julistamista syyttömäksi ilman asiaankuuluvaa rangaistusta. Sitä ei myöskään tehdä koskaan pastorin omissa nimissä tai omalla arvovallalla. Ensiksi synninpäästöä edeltää aina synnintunnustus. Toiseksi kristillisen seurakunnan julistama synninpäästö perustuu siihen, että Jeesus Kristus on surmattu sinun ja minun edestäni. Kristillisen seurakunnan synninpäästö piirretään aina ristin muotoon. Ristillä väärintekijä maksaa teoistaan periaatteella silmä silmästä jne. - Ristillä surmattavan väärintekijän osan on kuitenkin ottanut joku muu kuin sinä tai minä – Väärintekijän paikalla on Jumalan Poika Jeesus Kristus!

Me ihmiset emme todellisuudessa omista armoa. Voimme toki esiintyä armollisina, mutta parhaimmillaankin armollisuuteemme on lähinnä suurpiirteisyyttä. - Rikas voi antaa pienehkön velan anteeksi, jos se ei tunnu juuri missään... Vielä helpompaa on olla ”armollinen” asioissa, jotka eivät edes kosketa minua. Joku "hyvä ihminen" voi myös heltyä armolliseksi, jos läheisen katumusharjoitukset ovat riittävän vakuuttavia suorituksia... - Jumala on armollinen meitä kohtaan totaalisesti eri tavalla! Jumala tarjoaa armoaan jo ennen näyttäviä katumussuorituksiamme. Lisäksi Jumala on armollinen, vaikka se koskettaa häntä kaikkein kipeimmällä tavalla, oman Pojan kärsimuksen ja kuoleman kautta. - Tässä on ihmisen ja Jumalan armollisuuden ero!

Jumalan armo on kuitenkin löydettävissä vain Jeesuksessa Kristuksessa. Jumalan armo ei tule kenenkään muun osaksi kuin sinun ja minun, joka turvaudut uskossa Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen sovituskuolemaan ja ylösnousemukseen. Armo löytyy vain Kristuksessa Jeesuksessa. Kristuksen ulkopuolella on löydettävissä vain Jumalan oikeudenmukaisuus. - Ihmisen osana on valita näiden kahden välillä.

Saamme valita joko Jumalan armon Jeesuksessa Kristuksessa, tai ansioidemme mukaisen palkan. - Tiedätkö sinä jo kumman valitset?

Minulla on unelma:

”Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa.” (2Kor.5:20)

5 kommenttia

  • Manu Ryösö sanoo:

    Kirjoitinkohan liian kepeästi, kun sanoin: “Sovitus on helpompi juttu kuin armo.”?

    Ihminen yrittää sovittaa tekojaan, mutta onko se mahdollista?

    Psalmissa 49 kuvataan luonnollisen ihmisen omia yrityksiä tässä sovituksen asiassa: “He luottavat tavaroihinsa ja kerskaavat suuresta rikkaudestaan. Kukaan ei voi veljeänsä lunastaa eikä hänestä Jumalalle sovitusta maksaa. Sillä hänen sielunsa lunastus on ylen kallis ja jää iäti suorittamatta…”

    … ei kukaan, paitsi tietysti Jeesus: “Hänessä meillä on lunastus, syntien anteeksisaaminen,” (Kol.1:14) mutta tässäkään sovitustapahtumassa ei ole mitään kepeää…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Hyvä saarna kiitos paljon.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Matias Roto sanoo:

    Manu

    Kiitos tekstistäsi !

    Ilmoita asiaton kommentti