Artulla ei ollut mitään mahdollisuutta selviytyä!

 

 b2ap3_thumbnail_Etsintkuulutuskuva.jpg

 

Jostakin syystä aloin tiiviisti seurata yllättäen kadonneen 8-vuotiaan ylöjärveläispojan etsinnän vaiheita aina dramaattiseen loppuun asti. Olisin halunnut blogata aiheesta jo aikaisemminkin, mutta ehkä tämä 4. joulupäivä eli Viattomien lasten päivä on siihen sittenkin sopivin ajankohta. 

 

* * * * * * * * * *

 

Artun tapaukseen ei (toivon mukaan) liity mitään rikollista. Kyse on varmastikin puhtaasta onnettomuudesta. Artun elämän lopun tuntee yksin Jumala. Kun kauhakuormaaja lopulta löysi pojan monen päivän kuluttua erään luhistuneen lumiluolan sisältä n. 100 metrin päässä omasta kodista, voitiin vain todeta laajojen etsintöjen kohdistuneen vääriin paikkoihin, aivan liian kauas. Koirien jälkiä lumikasan ympärillä oli paljon, mutta yksikään kuono ei vainunnut etsinnän kohdetta.

 

Asiantuntijoitten mukaan jo puolen metrin lumikerros on niin painava, ettei lapsi pysty kaivautumaan sen alta omin voimin pois. Lumitutkijan mukaan jo vähäinenkin määrä lunta riittää vangitsemaan ihmisen.  Kuutio romahtanutta, pakkaantunutta lunta painaa noin 400 kiloa

 

Voisi kuvitella, että jos Arttu itse kaivoi tuon luolan, niin hän on hyvinkin voinut olla onkalossa nelinkontin juuri kun katto sortui. Silloin hän olisi todennäköisesti joutunut vatsalleen, jolloin käsistä ei olisi ollut mitään apua edes teoriassa.

 

Olen antanut kertoa itselleni, että lumen alle jumiin jääneen kuolinkamppailu ei ole pitkä, ehkä vain noin vartin mittainen.  Lumi on huokoista ainetta, mitä taas kasvojen eteen muodostuva ohut jäälinssi ei ole. Uloshengitysilma tunkeutuu kasvojen edessä olevaan lumeen, kosteus jäätyy lumikiteisiin tukkien ilmaraot. Kasvojen eteen muodostuu eräänlainen jääkotelo. Kuolinsyy ei siis ole hypotermia eli ruumiinlämmön aleneminen vaan tukehtuminen.

 

Kristinuskossa aivan olennainen osa on sitä, että me pyrimme asettumaan lähimmäisemme asemaan.  Olen rukoillut Artun vanhempien ja muitten läheisten puolesta ja pyytänyt, että Herra ottaisi Artun vastaan. Mutta nuo pienen pojan viisitoista viimeistä minuuttia ovat tulleet uniini asti kummittelemaan, antamatta rauhaa. Mitä olisin itse tehnyt vastaavassa tilanteessa? Peloissani olisin varmasti ihan ensimmäiseksi laskenut alleni. Sitten ehkä olisin yrittänyt huutaa – tai jos se ei olisi onnistunut, niin ainakin toivonut – apua. Ketä olisin muistellut siinä tukalassa tilanteessa ensimmäiseksi? Ehkä äitiä ja isää, kenties muita läheisiä? Pyhäkouluajoiltani  olisi mahdollisesti noussut mieleen pyytää Jeesukselta apua. Olisiko tutusta iltarukouksesta apua tähän hätään?

 

* * * * * * * * * *

 

Lapsena minä en arkana vilukissana suostunut suin surminkaan ryömimään minnekään lumiluoliin. Meille kakruille opetettiin, että jos ja kun sellaisia tehdään, niin niissä pitää olla monta ulospääsyaukkoa. Koko luomus piti myös jäädyttää veden avulla tukevaksi. Pääasiassa me tyydyimmekin rakentamaan linnoja, joissa oli korkeat muurit, jotka suojasivat meitä naapuripihan hyökkääjiä vastaan. Kattoja rakensimme harvoin.

 

Inhoan sohjokelejä enkä rakasta enkelien tekoa puuterilumessa. Mutta tänään koin kauhun hetken, kun hyppäsin bussipysäkiltä suoraan umpihankeen. Oli jo aivan pimeä. Minä lähdin kiertämään bussipysäkin katoksen takaa jalkakäytävää pitkin bussin menosuuntaan. Näin, että kauhakuormaaja rakensi isoa lumikasaa hölmöön paikkaan ajotien ja jalkakäytävän väliin. Arvelin, että toki tuo kauhakaveri näki myös minut. Mutta eikös mitä: mieshän yrittää kipata koko kauhallisen nuoskalunta rovastin päälle. Hetken katsoin tyrmistyneenä, kun kauha nousee korkean kasan yli ja tulee suoraan pääni päälle. En ole ihan varma, mikä mahti maailmassa minua auttoi, mutta sain ihan viime hetkessä väistettyä, kun koko lasti jymähti juuri siihen, missä hetki sitten olin seisonut.  Kaksi tavattoman isoa lumikokkaretta tosin osui jalkoihini, mutta niitä ei lasketa mukaan.

 

Kun jatkoin matkaani, ajattelin, että taisin välttyä elävänä hautaamiselta. Ja sitten muistin taas Artun. Ja minun oli pakko kirjoittaa tämä. Silläkin uhalla, että lukijat kommentoisivat tekstiä ihan kamalaksi. (Mitä se tietenkin onkin!)

 

PS: Tänä vuonna jätin Kauneimmat joululaulut-tapahtuman väliin. En olisi mitenkään pystynyt laulamaan sitä laulua, jossa laps’ hankeen hukkuu, unhoittuu. Vertauskuvana Jeesuksen kohtalosta tuo kohta on näihin asti toiminut minun ajattelussani paremmin kuin hyvin. Mutta ei enää. Lauseen muuttuminen todeksi karmii selkäpiitä.

 

Kuvateksti: Artun kuvan laittoi ensimmäisenä liikkeelle Pirkanmaan poliisi

 

72 kommenttia

  • Hannu Kiuru sanoo:

    Yki: Armo on ansaitsemisen vastakohta. Jumala antaa lahjaksi. Koska ihminen ei omilla ponnisteluillaan voi ikään kuin tikapuita pitkin kiivetä Jumalan luo, Jumala tuli ihmisen luo.

    Ennalta määrättyä taitaa olla vain se, miten pitkä elämämme on. Eli on tietty raja, jonka yli tai ympäri emme pääse, vaikka mitä tekisimme. Ikävä kyllä näyttää siltä, että monista eri syistä johtuen tuon rajan voi kylläkin alittaa.

    Joskus tulee mieleen, että mitä tämä aika oikein on, mitä me kellola mittaamme. Jonkinlainen paise iäisyyden kyljessä, vai? Jatkan omanlaistani vapaa-aika-ajattelua (lanseeraan tässä uuden termin!): Iankaikkinen Jumala näkee samaan aikaan syntymähetkeni, tämän nykyhetken ja vissiinkin kuolemanikin, jos nääs nimittäin elän tällä samalla tyylillä loppuun asti: en liiku tarpeeksi, en syö oikein, nukun liian vähän, istun liian paljon…

    Mutta rukous voi paljon. Jumala kuulee sen. Rukous vaikuttaa paisi toisten ihmisten elämään niin myös omaani. Löytyy merkitys, mieli, tehtävä elämään.

    Logoterapian isä Viktor E. Frankl kertoi nähneensä natsien keskitysleirillä tapauksia, joissa nuoret ja vahvat miehet antoivat periksi, hukkasivat elämän mielekkyyden ja kuolivat pois. Sen sijaan sellaiset ihmiset selviytyivät (elleivät joutuneet summanmutikassa tapettavien riviin), jotka kokivat tehtäväkseen esim. sen, että heidän tulee pysyä hengissä, jotta voivat olla sodan jälkeen kertomassa näistä mielettömyyksistä, että ne eivät pääsisi tapahtumaan uudelleen…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Yki Räikkälä sanoo:

    Vapaa-aika-ajattelijahan se minäkin. Siis toisinaan, ajattelu on niin vaikeata minull. Ainoita vapaa-ajattelijoitahan taitaakin olla ainoastaan lähinnä autistit. Ajan mysteeriota minäkin pohdin varmaan hamaan loppuun asti.

    Näinhän se menee, ettei tässä paljon voi, kun näkemykset termeistä ja niiden sisällöistä ovat täysin vastakkaisia. Käsite ”armo” ja ”rukous” ovat minun pitkän ajan kuluessa muodostuneen käsityksen mukaan ihmisen itselleen välineiksi kehittämiä juttuja. Molemmat ovat perimmältään perin itsekeskeisiä. Armo ilman muuta, mutta rukous vähän moniselitteisemmin. Rukous toisen puolesta on enemmän tai vähemmän tiedostettu viesti Jumalalle omasta erinomaisuudesta ja lähimmäisenrakkaudesta. Rukous absoluuttisesti ei toimi, koska ei ole sitä hmm, vastaanottajaa… Rukouksella lienee saavan aikaan lähinnä todellakin sen tarkoituksentunteen, tunteen kaiken mielekkyydestä. Mutta ei siihen välttämättä rukousta tarvita. Uskonnotonkin kokee monenlaisia metafyysisiä tuntemuksia ja kokemuksia ja löytää mielekkyyden, jos on löytääkseen, monista asioista ja myöskin samoista asioista kuin uskova – lukuunottamatta uskonnollishenkisiä juttuja. Mutta jotain mystistä täytyy olla, muuten homma menee tylsäksi. Olisin todella onneton, jos esimerkiksi huomenna keksittäisiin kaikenteoria ja selvitettäisiin yltympäri se, mitä alkuräjähdyksessä tapahtui ja miksi se vaivautui tapahtumaan – tai peräti, miksi joku sen pani tapahtumaan.

    Ennaltamääräämisestä en voisi olla juuri eriävämpää mieltä. Jos Jumala olisi määrännyt ennalta jokaisen eliniän pituuden, niin mikä kaikkivaltius Hänellä sitten on, jos maalliset seikat, kuten joku onnettomuus tai omat leväperäiset elintavat voisi elinikään vaikuttaa? Ja mitä järkeä olisi antaa vauvan syntyä ja kuolla muutaman tunnin kuluttua, kuten kävi äitini sisarelle? Kuten on miljoonasti käynyt ja vielä tulee käymään. Tai sitten jos Hän olisikin kaikkivaltias, olisi Hän määrännyt Artun eliniän ja kohtalon. Hirveätä. En osta enkä lainaa tuota ajatusta.

    Tiedän tuon keskitysleirijutun ja Franklin jutusta muistan joskus lukeneenikin. Sama ilmiö tapahtuu monessa paikassa. Ihminen on sellainen merkillinen psykofyysinen kokonaisuus, että pelkästään luja tahto parantumisesta jo auttaa paljon vakavasta sairaudesta parantumisessa. Jollakin mystisellä tavalla mielen periksiantaminen on viesti keholle, ettei maksa vaivaa enää yrittää…

    Kiitän keskustelusta ja vaivannäöstä vastauksissa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru
    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (64 v., 117 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa24.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121