Avioliitto on syvästi teologinen realiteetti

[Miikka Ruokanen:] Simo Juntunen esitti Hengellisen Kuukauslehden (5/2013; Kotimaa24 10.5.) pääkirjoituksessaan, että luterilaisuudessa avioliitto kuuluu ns. maallisen järjestyksen piiriin. ”Vihkiessään avioliittoon, kirkko ja sen papit toimivat maallisella alueella, mutta siunatessaan vihittyjä ja rukoillessaan avioliiton solmineiden puolesta, he toimivat hengellisellä alueella,” hän toteaa.

On totta, että kristilliseen teologiaan ei kuulu opetusta siitä, millaisin juridisin sopimuksin ja ulkonaisin muodoin avioliitto solmitaan. Tämä on kustakin kulttuurista riippuva yhteiskunnallisen lainsäädännön asia.

Simo Juntusen argumentaatiossa on kuitenkin kaksi suurta ongelmaa.

Ensinnäkin, vaikka luterilaisuudessa avioliitto ei ole sakramentti, se on kuitenkin syvästi teologinen realiteetti, joka on olennainen osa luomisen teologiaa ja Raamatun ihmiskäsitystä. Avioliitto ei ole pelkästään yhteiskunnallinen eettinen sopimus, vaan olennaisesti myös uskonopillinen todellisuus: Jumalan luomistyöhön perustuva, ihmisen olemukseen kuuluva Jumalan asettama ja siunaama instituutio.

Vaikka avioliiton solmiminen ja aloitus ovatkin yhteiskunnallisia sopimuksia, kristillisessä vihkimyksessä aviopuolisoiksi julistaminen ja avioliiton siunaaminen ovat toisistaan erottamattomia. Avioliiton konstituutiota (perustusta ja olemusta) ja sen puolesta rukoilemista ei voi erottaa toisistaan, kuten Juntunen tekee. Ei voida sanoa, että edellinen olisi vain ”maallinen” ja jälkimmäinen ”hengellinen” realiteetti. Molemmat ovat osa ehjää, jakamatonta avioliittoteologiaa.

Kaikki suuret protestanttiset kirkot opettavat vahvaa avioliittoteologiaa, eivät siis vain katolinen ja ortodoksinen kirkko. Vaikka avioliitto yhtäältä onkin kulttuuriin sidottu eettinen järjestys, se samanaikaisesti ja erottamattomasti on myös syvä teologinen ja hengellinen realiteetti. Martti Luther opetti, että avioliitossa Jumalan molemmat regimentit, maallinen ja hengellinen, ovat samanaikaisesti läsnä.

Toiseksi, näkemys ”maallisen” ja ”hengellisen” tai ”järjen” ja ”uskon” jyrkästä toisistaan erottamisesta on vanhanaikainen. Nykyinen teologinen, eettinen ja filosofinen tutkimus korostavat, että kaikki ajattelutottumuksemme, arvomme ja normimme ovat joko tietoisesti tai tiedostamattamme ympäröivän kulttuurin ja yhteiskunnan uskomusten ja traditioitten vaikutuksen alla. 

Eli ajattelutapamme, arvomme ja normimme ovat ns. kontekstuaalisia todellisuuksia: kulttuurimme uskontoineen ja uskomuksineen vaikuttaa vääjäämättömästi sekä yhteisöllisiin että yksityisiin arvoihimme. Yhteiskunnalliset arvot eivät voi perustua kokonaan ns. ”puhtaaseen järkeen” ja tähän nojaavaan uskomusneutraaliin autonomiseen ”luonnolliseen moraalilakiin”. Luonnollisen moraalilain ideaa voidaan käyttää vain rajatussa, ei absoluuttisessa merkityksessä.

Se mitä länsimaisessa teologiassa on kutsuttu järkeen perustuvaksi luonnolliseksi moraalilaiksi, on itse asiassa varsin pitkälle eurooppalaisen humanistis-kristillisen kulttuurin tuotos. Luonnollinen moraalilaki näyttäytyy aika erilaisena esim. afrikkalaisessa, intialaisessa tai kiinalaisessa kulttuurissa.

Arvojen ja normien voimakas erottaminen kirkon uskosta voi myös olla käytännössä vaarallista. Tästä selkein esimerkki olivat 1930-luvun ns. saksalaiset kristityt, joka korostivat ”puhtaaseen järkeen” nojaavia isänmaallisia arvoja. Kuvitellun uskontoneutraalin arvomaailman tilalle hiipivät poliittisen yhteiskunnan uudet pakanalliset arvot. Uskomusneutraaliksi luultu tyhjiö täyttyi uusilla uskomuksilla.

On olemassa suuri vaara, että luterilaiselle avioliittoteologialle on nyt käymässä samoin.

- Miikka Ruokanen -

Dogmatiikan professori, Helsinki & Nanjing

13 kommenttia

  • Pekka Väisänen sanoo:

    Kyllähän se olisi mukava, että nykyinen kirkon vihkimiskäytäntö jatkuisi. Murheena on vain suuri avioeroluku. Nuoren eronneen miehen elämä elatusvelvollisuuksineen ei ole helppo. Useasti se tarkoittaa kieltäytymistä uudesta suhteesta ja sen tuomasta perheenlisäyksestä. Kokemus omien vanhempien ja läheisten perhesuhteista on hyvä eväs omalle parisuhteelle. Näitä esimerkkejä on nykyään vain vähän. Useammmat liitot ovat enemmänkin taistelukouluja kuin rakkauden tyyssijoja. Kirkon papin vihkimisteologian ymmärtäminen ei pelasta yhtään kipuilevaa parisuhdetta. Jos avioerolukuja ei saada alemmas, kirkon vihkimisteologia hautaa itse itsensä, eikä sille tarvitse omia hautajaisia edes pitää. Samansukupuolisten liittojen lisääntyminen antaa myös uutta haastetta siihen, suostuuko kirkko ne siunaamaan. Kirkon tehtävä ei ole tuomita tai arvioida sitä tuomitseeko se, kirkon tehtävä on rakastaa, ja mielellään hyvällä tavalla.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuomo Hirvi sanoo:

    Avioliiton instituutio on yhteiskunnan ydinkysymys, jota nyt murennetaan vain ja ainoastaan seksistisin itsekkäin perustein. Yhteiskuntamme ydin on sen suhde perheeseen, ja siinä avioliitto on luterilaisen kristityn maan yksi käsite, eikä siihen kuulu sänkykamarin synnit eivätkä niiden osoittelut. Kukin maatkoon kuten parhaaksi näkee mutta Miika Ruokasen teksti on tervettä ja sellaiseen on iloa sanoa suuret kiitokset. On aika astua esiin meidän, joille avioliitto yhteiskunnallisena instituutiona on myös osa Jumalan lahjaa – tätä peruskristillisyyttä. Siihen ei kuulu homoeroottinen itsekäs ajattelu – parisuhteet kukin muodostakoon millä perusteella ja kuinka haluaa, siihen Luojan elämän lahja kyllä riittää. Avioeron “syntiä” kannan minäkin mutta kuten muutkin syntini, niitä katuen, tuon ne Armon alttarille. Sen lahjan ymmärtäminen on enemmän kuin osoittelu suuntaan taikka toiseen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Osmo Kauppinen sanoo:

    Jos avioero katsotaan synniksi, se kuuluu armon anomisen piiriin, kuten muutkin synnit. Mutta siviiliavioliitto olisi mielestäni eronneille parempi kuin monasti vaikeasti tulkittava kirkollinen vihkiminen. Itse olen ajatellut, että useamman kerran eronneita pareja vihkiessäni teen enemmän siviiliviranomaisen kuin kirkollisen viranhaltihan hommia. Kyllä minä yhden eron ymmärrän. Pakkohan se on erota, jos elämä käy mahdottomaksi. Mutta kirkkohäitä useamman kerran eronneiden kohdalla en oikein jaksa käsittää. Teenhän minä tietysti virkani velvollisuudet siinäkin asiassa, kunnes jään eläkkeelle. Kirkko voisi luopua vihkimisoikeudesta ja tyytyä avioliittojen kirkolliseen siunaamiseen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    eri kirjoittajia
    eri kirjoittajia

    YKSI KERRALLAAN -blogissa julkaistaan yksittäisiä tekstejä kirjoittajilta, joilla ei ole omaa blogia Kotimaa24:ssä. – Jos haluat kirjoittaa, ota yhteyttä ylläpitoon.