Diakoniasta puhumisen vaikeus

Usko Jumalaan ja suhde lähimmäiseen kuuluvat erottamattomasti kristillisen uskon ja elämän kokonaisuuteen. Nämä kaksi uskonelämän puolta ovat myös osa juutalais-kristillistä perintöä, kuten jo se osoittaa, että kymmenen käskyn taulut kuuluvat yhteen. Lahjoittava rakkaus ja armo on Jumala-uskon mysteerin keskuksessa samoin kuin pyyteetön, palveleva rakkaus on avain hyvään yhteiselämään. Siksi myös kirkon olemukseen kuuluu rakkaudessa eläminen. Luterilaisessa perinteessä tätä on totuttu nimittämään diakoniaksi.

Suomalaiselle luterilaiselle voi ehkä tulla yllätyksenä, että vaikkapa anglikaanien perinteeseen ja yleensäkään englannin kieleen ei sana "diakonia" ole perinteisesti istunut. Lähimmäistä on toki autettu, mutta sana diakonia siinä merkityksessä kuin se tuli meille 1800-luvun Saksasta sisarkotijärjestelmän kautta, ei ollut tuttu. Se on vasta hiljalleen yleistynyt vaikkapa anglikaanis-luterilaisen Porvoon kirkkoyhteisön myötä. Anglikaanit ovat liittyneet keskiaikaiseen perintöön, jonka mukaan diakoniksi vihkiminen on vain yksi välivaihe matkalla pappeuteen ja kenties piispuuteen. Myös 1800-luvun luterilaisuuteen kuului esimerkiksi Wilhelm Löhen kautta ajatus, että palvelu lähtee alttarilta. Diakonia ei ole vain palvelua ilman yhteyttä jumalanpalveluselämään vaan kasvaa olennaisesti siitä "näkyvänä uskona". Siksi Suomessa jo varhain muutamat merkittävät luterilaisen diakonian teologian vaikuttajat, mm. Kuopion piispa ja Luther-tutkija Eino Sormunen, korostivat, että "palvelu lähteen alttarilta". Tämän perinteen myötä myös diakonian virkaan vihkiminen vaikutti jo varhain luontevalta. Nykyisen 2003 toimitusten kirjan mukaan diakonin, papin ja piispan vihkimiset ovat rakenteeltaan pitkälti yhtäläiset. Ytimessä ovat sana, rukous ja kätten päällepaneminen.

Nykyisin kansainvälinen diakonia on liittynyt osaksi kansainvälistä katastrofi- ja kehitysapua, niin että keskeisinä rahoittajina ovat olleet seurakuntien lisäksi valtiot ja YK. Autettavina sekä myös yhteistyökumppaneina on muitakin kuin kristittyjä, vaikkapa juutalaiset tai muslimit tai uskonnottomat. Viime vuosikymmeninä onkin oltu varovaisia avustusjärjestöjen uskonnollisen profiilin artikuloinnissa. On korostettu "oikeusperustaisuutta" tai "ihmisoikeusperustaisuutta" toiminnan ohjenuorana. Se että etenkin taustaltaan kristilliset avustusjärjestöt ovat käyttäneet yleistä kansalaisjärjestökieltä, jotta ovat pystyneet artikuloimaan toimintaansa ulospäin, on herättänyt kummastusta etenkin globaalin etelän kirkoissa. Monet heistä olisivat odottaneet kirkollisten avustusjärjestöjen käyttävän tuttua kirkollista kieltä. On puhuttu "kokonaisvaltaisesta lähetyksestä", jossa ihminen ruumiin, sielun ja hengen kokonaisuutena otetaan huomioon.

Viime vuosina aiemmin jopa uskontoallergiseksi luonnehdittava suhtautuminen kansalaisjärjestöihin näyttäisi maailmalla olevan muuttumassa.Ymmärretään entistä paremmin uskonnon merkitys myönteisenä elämänvoimana ja identiteetin lähteenä sekä uskonnollisten johtajien huomioon ottamisen tärkeys vaikkapa rauhantyössä. Uskoperustaisuus on alkanut entistä selvemmin tarkoittaa sitä, että takana on kestäviä arvoja. Tämä on merkinnyt aiempaa myönteisempää asennetta siihen, että avustusjärjestöt ilmaisevat toimintansa lähtökohdat kristillisessä uskossa ja toimivat tämän mukaisesti, vaikka erottavatkin toisistaan julistustyön ja diakonisen auttamisen. Auttaminen on pyyteetöntä ja erottelematonta, syrjimätöntä ihmisen hätään vastaamista. Toisaalta usein vain kirkolliset toimijat voivat ymmärtää kirkollisten toimijoiden erityispiirteet ja mitä apua ne tarvitsevat toimiakseen kirkkoina. Siksihän on perustettu mm. Luterilainen maailmanliitto ja Kirkkojen maailmanneuvosto.

Silti kirkkojenvälinen keskustelu diakoniasta ei näytä vieläkään olevan helppoa. Esimerkiksi ekumeenisten kirkkoliittojen asiakirjaluonnoksessa ekumeenisesta diakoniasta kritiikkiä herätti se, että liityttiin YK:n niin kutsuttuihin kestävän kehityksen tavoitteisiin käyttäen kansalaisjärjestökieltä. Yhtäältä tämä auttaa liittymistä yleiseen keskusteluun ihmisoikeusperustaisista kestävän kehityksen tavoitteista, mutta ratkaisu helposti vieraannuttaa etenkin etelän kirkkoja ja antaa kuvan lähestymistavasta, joka ei ota riittävästi huomioon kirkon uskoa ja hengellistä perustaa. Tätä kritiikkiä on esitettyä kirkollisten avustusjärjestöjen yhteenliittymää ACT Alliancea kohtaan. Kritiikkiä on nyt kuunneltu entistä tarkemmin, ja suunta näyttäisi olevan muuttumassa. Toinen kritiikin kohde oli se, millä tavoin seksuaalivähemmistöjen asiat otettiin Ecumenical Diakonia -asiakirjassa esiin. Kirkkojen maailmanneuvoston piirissä tästä asiasta on edelleen vaikeampaa keskustella kuin vaikkapa Luterilaisessa maailmanliitossa, jonka piirissä ei myöskään ole puuttunut hankaluuksia. Keskusteluyhteys on kuitenkin säilytetty. Jatkokeskustelun tarve myönnetään.

Tyytyväisiä vaikutetaan Kirkkojen maailmanneuvoston keskusteluissa silti olevan siihen, että diakonia-asiakirjassa on aiempaa selvemmin sanoitettu myös kirkkojen avustustyön diakonista ja teologista pohjaa kirkkojen ja eri järjestöjen yhteistyön edellytysten parantamiseksi. Yhteinen perusta ja yhteinen usko edesauttavat toimia yhteisen ihmisyyden arvon kunnioittamiseksi sanoin ja teoin. Keskustelussa on painavasti muistutettu myös vammaisten oikeuksien huomioon ottamisesta Kirkkojen maailmanneuvoston toiminnassa kautta linjan, ei vain erillisten vaikuttamisjärjestöjen kautta.

Kirjoittaja

Tomi Karttunen
Tomi Karttunen

Minut vihittiin papiksi v. 1994 ja olen toiminut pääosin seurakuntapappina mutta myös apurahatutkijana sekä vuoden systemaattisen teologian lehtorina. Väittelin v. 2004 Dietrich Bonhoefferin teologiasta. Vuoden 2008 joulukuusta olen työskennellyt teologian ja ekumenian johtavana asiantuntijana Kirkkohallituksen ulkoasiain osastossa. Olen myös systemaattisen teologian, erityisesti ekumeniikan dosentti Itä-Suomen yliopistossa.