Dialogi on vaikea laji - kristityillekin

Kotimaa 24 uutisoi egyptiläisen ihmisoikeusaktivistin, lakimies Ziad Abdel Tawabin sanoneen: "Islamista kristityksi kääntyminen on hengenvaarallista ja kristitystä muslimiksi kääntyminen on vaikeaa."

Tämähän ei ole totta vain Egptissä tai yleensä islamilaisissa maissa. Se on karua todellisuutta myös ns. kristityissä maissa.

Islamilainen yhteisö pitää uskonnostaan luopumista kuolemansyntinä (arab. "shirq") ja rankaisee (entisiä) omiaan sen mukaisesti. Esimerkkejä ei ole vaikea löytää. Luopumiseksi voidaan katsoa jo seurustelu "vääräuskoisten" kanssa.

Kristinuskosta toisen uskontoon (varsinkin islamiin) kääntymisen vaikeus Egyptissä lienee enemmän vähemmistöjen pelkoa sorron lisääntymisestä, kun enemmistön paine islamiin kääntymiselle on kova.

Tällaiset esimerkit ovat kovaa valuuttaa propagandamarkkinoilla, joiden ääriesimerkkinä voitaneen pitää Lähi-idässä kaikkia muiden uskontojen edustajia terrorisoivaa Isis-järjestöä.

Suomessahan ei ole mitään vaikeutta luopua sen enempää kirkon jäsenyydestä kuin koko kristinuskosta. Se on lähinnä ilmoitusluontoinen asia, josta selviää ainakin kirkon jäsenyydestä luopumisen osalta hiiren klikkauksella.

Kristinuskosta luopumisen vaikeutta ja kipeyttä kuvastaa kuitenkin se, että myös meillä Suomessa tarvitaan sellainen järjestö kuin Uskontojen uhrit ry. Kyllä kristinuskonkin piirissä syntyy hengellisiä vammoja, jopa raatoja.

Mutta islamiin kääntymisen vaikeus länsimaissa (myös Suomessa) lienee siinä, että varsinkin äkkikäännynnäiset "uusmuslimit" joutuvat meillä nykytilanteessa melkoiseen terroristisyyniin.

Ja tunnetustihan äkkikäännynnäiset (olipa kyse sitten uskonnon vaihtamisesta tai uskonnosta luopumisesta) tuppaavat omaksumaan uuden ideologiansa fundamentalistisimman muodon.

Ärhäkimmät muslimit ovat entisiä kristittyjä, vaikkei näillä olisi vielä suurtakaan ymmärrystä uuden uskonsa sisällöstä (liekö ollut edes aiemmasta uskostaan?). Kysykää vaikka Isisiltä.

Ongelmana ei käsittääkseni olekaan varsinaisesti uskonnosta luopuminen tai uskonnon vaihtaminen, vaan fundamentalisimi. Se näkyy niin aggressiivisissa asenteissa kuin propagandistisessa ylemmyydentunnossa.

Dialogi on vaikea laji. Siinä kun pitää antautua myös sille vaihtoehdolle, että toisen osapuolen argumentit ovat vakuuttavampia kuin omat ja kantaa sen seuraukset ilman pelkoa hylätyksi tulemisesta.

Länsimaisessa demokratiassa pitää olla tilaa kääntymiselle / luopumiselle. Se kuuluu ikään kuin osana markkinatalouden todellisuuteen: uskontojen ja ideologioiden tulee voida olla vapaassa vuorovaikutuksessa keskenään siinä missä muidenkin (aineettomien) hyödykkeiden. Paras ja uskottavin voittakoon. "Winner takes it all", lauloi jo Abba muinoin.

Lainsäädännöllä pidetään sitten ihmistä alistavat ääri-ilmiöt kurissa - olivatpa ne ideologisia tai taloudellisia alistussuhteita tai sortojärjestelmiä. Tässä demokratialla ei ole varaa nukahtaa. Muuten "winner takes it all" saa tympeän dikatatorisen ja pelottavan sävyn.

Koko ihmiskuntaa ajatellen ns. kristilliset maat ovat tämän demokratisen kehityksen kärjessä, vaikka parannettavaa toki vieläkin on.

Katsotaan vaikka suomalaista keskustelua, jota käydään seksuaalisten vähemmistöjen tasavertaisesta kohtelusta. Se on mennyt huuteluksi päiden yli. Paljoa ei tarvittaisi nykyisessä vihamielisessä ilmapiirissä, kun jotkut olisivat valmiita tarttumaan kättä pidempään vaientaakseen "väärässä olijat". Viha näyttää voittavan maltin.

Kokoomuksen puheenjohtaja, pääministeri Alexander Stubb totesikin äskettäin oireellisesti TV:n puoluejohtajien "vaalien välissä" -keskustelussa, että perinteinen puoluejako oikeisto-vasemmisto -blokkeihin on jo passé. Nykyisin politiikan blokkeina ovat (arvo)liberaalit-(arvo)konservatiivit. Ja tämä jako kulkee myös puolueiden sisällä.

Kuulostaako tutulta? Eipä meillä kirkossa ainakaan, kai..?;->

Mutta milloin tähän demokratian todellisuuteen ja dialogiseen asenteeseen päästään koko maailmassa..? Varsinkin Lähi-idän maissa, joiden maaperällä demokratialla tuntuu olevan hyvin vähän elintilaa, kuten egyptiläinen ihmisoikeusaktivisti Tawab todistaa.

Ainoa poikkeus säännöstä Lähi-idässä on juutalaisvaltio Israel, jossa sielläkin demokratiavaje on todellisuutta vähemmistöjen keskuudessa. Mutta Israelissa oppositiota ei ole tapettu tai vangittu eikä mediasensuuria ole toteutettu. Toisin on naapurimaissa tai vaikkapa Nato-maa Turkissa.

Pitääkö koko maailman käydä läpi ensin valistusaika ja sitten markkina- ja arvoliberalismi..? Ainakaan Euroopalla ja Pohjois-Amerikan mailla ei ole ollut muuta tietä demokratiakehityksessään.

Valistuksen mankelin läpi ovat uskonnoista käyneet läpi niin juutalaisuus (hepr. "haskala") kuin kristinuskokin. Vain islamilla on laajasti ottaen vielä "kana kynimättä" suhteessa valistusideologiaan - ellei sellaiseksi lasketa tietoista kieltäytymistä avoimesta vuorovaikutuksesta valistusfilosofian kanssa (yksittäisiä poikkeuksiakin on, kuten Tawabin esimerkki osoittaa). Sehän edustaa juuri sitä vihattua ja pelottavaa länsimaisuutta paljaimmillaan.

Valistusfilosofian ja markkina- sekä arvoliberalismin taustalla taitaa olla enemmän tai vähemmän kristillisen uskon vaikutusta, vaikka historiallisesti niiden jarruna ovat - paradoksaalista kyllä - toimineet kristilliset kirkot.

Mutta juuri kirkkojen sisältä ja juutalaisuuden diasporassa ovat nousseet ne aatteet, jotka ovat pakottaneet toisilleen vihamieliset yhteisöt ja ideologiat saman pöydän ääreen. Tosin lähes aina vasta sen jälkeen, kun on huomattu ettei verinen sota ideologioiden ja aatteiden välillä johda mihinkään rakentavaan.

Kunka päästään samaan pöytään, dialogi-etäisyydelle? Meille kristityille sen luulisi olevan yksinkertaista. Ehtoollispöytähän on jo yhteinen - ainakin saman kirkon sisällä sen pitäisi olla yhteinen.

Suunta on mielestäni väärä, jos samaan ehtoollispöytään tulemisen ehdoksi asetetaan, että ensin pitää olla kaikesta samanmielisiä ennen kuin voidaan tulla samaan pöytään. Ei tarvitse olla.

Ensin pitää tulla samaan ehtoollispöytään, jotta tajuaisimme, mistä pitää lähteä eteenpäin kohtaamisen tasoilla. Nöyränä (polviltaan), samalta tasolta tasavertaisina ja aina itseämme suuremman Todellisuuden edessä.

Kun tästä lähdetään, dialogiin ei ole enää pitkä matka. "Hyväksykää siis toinen toisenne, niin kuin Kristuskin on hyväksynyt omikseen teidät, Jumalan kunniaksi" (Room 15:7).

1 kommentti

  • Tuula Hölttä sanoo:

    Dialogi on todellakin vaikea laji. Kirkko on politisoitu ja erilaiset ”etujärjestöt” ja kuppikunnat käyttävät sitä hyväkseen vain omien poliittisten tavoitteidensa saavuttamiseksi.

    Jos olisin Paavali tänä adventtina, kirjoittaisin siitä, kuinka jotkut ovat kokoomuksen, jotkut keskustan, jotkut demareiden, jotkut kommunistien, jotkut kristillisen liiton ja jotkut vihreiden puolella. Yhteistä heille on, että he demonisoivat toisiaan ja syytöksiä satelee niin kiusaamisesta, rikoksiin yllyttämisistä kuin rikoksistakin vailla mitään näyttöä. Ylitse kaiken kaikuu tuomio saatanallisesta syntisyydestä, johon yleensä kaikki muut paitsi syyttäjä itse ovat syyllistyneet.

    Viime päivinä nähty on kaikki sitä, miksi isämme erosi kirkosta. Myös me kävimme aiheesta lyhyeksi jääneen dialogin, koska haluan nyt myös itse erota tästä järjestelmästä. Dialogi loppui siihen, kun saatananpalvojiksi sanottuihin kuuluva puolisoni sanoi, että hän tunnustaa kristinopin mukaista uskoa eikä tule eroamaan kirkon jäsenyydestä. Niinpä pistin suuni kiinni, mikä on erittäin harvinaista, ja dialogi kirkosta eroamisesta loppui siihen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Jouni Turtiainen
    Jouni Turtiainen

    Espoonlahden ev.lut. seurakunnan kirkkoherra, joka asuu pappisvaimonsa kanssa kahden Helsingissä. Kolme aikuista lasta. Ympärivuotinen pyöräilijä.