Edelleen kovin kiusallinen Jeesus

[Heli Karhumäki:] Harmissani joudun taas kommentoimaan evankelis-luterilaisen kirkon yleisesitettä, jonka Kirkon tiedotuskeskus julkaisee joka toinen vuosi. Tein niin myös kolumnissani kaksi vuotta sitten, kun tyrmistyin siitä, miten huolellisesti esite Kirkon neljä vuodenaikaa vaikeni kirkkomme syntymisen ja olemassaolon perustasta, Jumalan armotyöstä Jeesuksessa Kristuksessa. Kahteentoista sivuun ei ollut saatu mahtumaan mainintaa Jeesuksesta, armosta, evankeliumista, rististä, Jumalan rakkaudesta tai syntien sovituksesta. Ei ylösnousemuksesta, Pyhästä Hengestä, lähetystyöstä tai kasteesta. Kirkon perustehtäväksi todettiin kriisiapu. Hengellisesti ontto esite sai paljon kritiikkiä.

Onko tämän ytimen puuttuminen korjattu nyt julkaistussa uudessa esitteessä, joka on nimeltään Tositarinoita kirkosta?

Osittain on, ja mielihyvin noteeraan nämä parannukset jäljempänä. Ongelmana on kuitenkin edelleen kirkon synnyn ja pelastushistoriallisen tarkoituksen häviäminen sirpaleiseen tietoon. Sivumäärää on kasvatettu 20:een, mutta edelleenkään lukijalle ei selviä, onko Jeesuksella jotakin virkaa kirkossa, puhumattakaan että mainittaisiin Pyhä Henki, jonka kautta Jumala toimii seurakunnassaan nyt. Ei selviä, mitä tapahtui ristillä tai miksi kirkko rakentuu Jeesuksen ylösnousemukselle. Niistä ei mainita sanaakaan. Musiikin kerrotaan välittävän evankeliumia, mutta ei kerrota, mikä on evankeliumin sanoma.

Miksi ihmeessä tämän yksinkertaisen asian esittäminen on niin vaikeaa? Kirkkomme pullistelee päteviä teologeja, ja uskomme ydin löytyy helposti vaikka katekismuksesta. Simppelein ratkaisu olisi painaa esitteeseen uskontunnustus.

Esite sisältää voittopuolisesti tosia lauseita, joissa ei sinällään ole mikään vikaa. On myös toimiva ratkaisu esitellä kirkon työtä seurakuntalaisten kokemusten kautta. Kulttuurisen kuoren sisään on tällä kertaa tuotu ripaus hengellisyyttäkin. Pääkäsitteenä on sana Jumala ja sen rinnalla suosittu ja epämääräinen ”pyhän kohtaaminen”. Mutta kolmiyhteinen Jumala ontuu.

Ei tämä esite toki suista radaltaan uskonsa perustan jo tuntevia kristittyjä. He eivät kuitenkaan ole kirkon päähaaste. Tämän esitteen tulisi vahvistaa epäröiviä jäseniä, liittymistä harkitsevia tai kirkkoon juuri liittyneitä. Julkaisijan mukaan sitä jaetaankin mm. uusille jäsenille. Juuri nyt, kun kirkko menettää jäseniään ja monien usko kristinuskon perustaan horjuu, kirkon viestinnän terävimmän kärjen ei pitäisi langeta höttöiseen, keskipakoiseen esittelyyn, jossa edelleen piilotellaan Jeesusta.

Jeesus mainitaan yhden ainoan kerran ja kiusallisella tavalla. Nuoret seurakuntalaiset kertovat myönteisenä asiana, että seurakunnan toiminnassa puhutaan enemmän elämästä kuin Jeesuksesta. Ovatko elämä ja Jeesus siis toisensa pois sulkevat asiat? Tuskin nuoret ihan tätä tarkoittivat, mutta jos esitteen tekijät eivät valvo syntyvää kokonaiskuvaa, tämä jää tekstin viestiksi.

Miten kirkko tämän esitteen mukaan kasvattaa nuorensa kristilliseen uskoon? No sillä mielistelevällä kliseellä, että ”ei ole valmiita vastauksia, ei aina valmiita kysymyksiäkään. Tärkeintä on mahdollisuus tasavertaiseen kohtaamiseen ja keskusteluun.”

Tämä höpöttely ei vastaan seurakuntien nuorisotyön todellisuutta. Totta ihmeessä siellä annetaan vastauksia, ihan valmiitakin, siihenhän papit ja nuorisotyöntekijät on koulutettu. Aikuiseksi kasvamiseen kuuluu seurakunnan päämäärien kannalta kasvu kristillisessä tiedossa ja uskossa. Seurakunnan työntekijät tietävät, kenen nimessä on sielun pelastus ja synnin sovitus, miksi ja ketä rukoilemme, kenen puoleen kääntyen saamme lohtua ja kuormiimme kevennystä. Usko Jeesukseen on elämää, ei sen vastakohta.

Kirkon diakoniatyö perustuu esitteen mukaan armoon ja lähimmäisenrakkauteen. Hyvä hyvä, mutta mikä on näiden hyveiden perustus, kulmakivi? Eikö se ole Jeesuksen radikaali esimerkki ja lähimmäisenrakkauden käsky? Jos armo ja rakkaus pitää kaivaa inhimillisestä myötätunnosta, työ loppuu lyhyeen. Diakonia ei kellu tyhjän päällä.

Lähetystyö on nyt otettu mukaan, mikä on hieno asia. Taustoituskin raottaa jo näkymää kirkon perustaan. Tekstin mukaan kirkon perustehtävää ovat Jumalan rakkaudesta ja Vapahtajasta kertominen sekä lähimmäisten palveleminen kaikkialla maailmassa. Mutta miten Jumalan rakkaus ilmeni ja mitä Vapahtaja teki? Sitä ei kerrota.

Kaste on nostettu esiin kristittynä olemisen perustana, liittona Jumalan ja ihmisen välillä. Burmalainen maahanmuuttajaäiti kertoo kastaneensa lapsensa siksi, että kristityn vanhemman kuuluu tehdä niin ja koska kasteen lahja kuuluu myös lapsille. Juuri tällaista todistusta kirkkomme tuleekin nostaa esiin, mutta ei vain yhden äidin mielipiteenä, vaan Jeesuksen kastekäskyyn ja kasteteologiaan ankkuroituna. Vanhempien vaihtelevat mielipiteethän ne ovat nykykirkon kompastuskivi. Yhä useampi kirkkoon kuuluva vanhempi jättää lapsensa kastamatta, koska heillä on sellainen mielipide.

Jumalanpalveluksen yhteydessä on mainittu Raamatun tekstien luku ja ehtoollinen sekä messun merkitys seurakunnan olemuksen ytimenä. Nämä hengelliset elementit jäävät kuitenkin vaille selitystä ja painoa, sillä pääasiaksi nousee sakramenttien ohi messun vapaaehtoistehtävät ja yhteisöllisyys.

Arkkipiispa Kari Mäkisen avauskirjoitus olisi voinut kirkastaa jumalanpalveluksen kärjen, mutta kävi päinvastoin. Hän kertoo käyneensä messussa, jossa oli kourallinen väkeä ja kulku tavanomainen: virrenveisuu haaleaa ja väsähtänyttä, ihmiset yksin, erillään muista, kasvot totisia ja sisäänpäin kääntyneitä. Kirkossa oli kumminkin jotakin, mikä elähdytti. Se ei ollut saarna eikä ehtoollinen, vaan saliin eksynyt, livertelevä pikkulintu. Se sai ihmiset hymyilemään, kuin paino olisi otettu pois.

Siinäpä soma tuokiokuva, joka sopisi vaikkapa seurapuheeseen, jollei pappi hätäpäissään parempaa keksisi. Mutta onko tämä todella se kuva, jonka kirkkomme johtava piispa tahtoo välittää jäsenyyttään puntaroivalle ihmiselle? Näinkö kansalle avataan sanan ja sakramentin aarteita, messussa läsnä olevan Pyhän Hengen ja Kristuksen kohtaamista?

Messun yhteydessä Jeesus on jo vähiltä tulla mainituksi, koska häneltä on sitaatti ”Siellä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään”. Lainaus menee kuitenkin omituisesti evankelista Matteuksen suuhun, kun raamatunkohdan perässä lukee vain tämän nimi, Matteus 18:20.

On kysyttävä, mikä tämän esitteen tarkoitus on. Kirkolla on vankka hengellinen perustus ja sen pitäisi näkyä. Jos Jeesus Kristus ja Pyhän Hengen työ häivytetään, jäljelle jää sinänsä oikeita palapelin palasia, mutta ne eivät muodosta juurevaa ja uskottavaa kokonaiskuvaa kirkosta hengellisenä yhteisönä.

Ehdotan, niin kuin ehdotin jo viime syksynä esitteen vastaavalle toimittajalle: ottakaa nyt ihmeessä mukaan esiteprojektiin joku tolkun piispa, joka kykenee arvioimaan esitteen kokonaisuuden ja varmistamaan, että kirkon perustus näkyy. Suosittelen Jari Jolkkosta tai Simo Peuraa, ja on muitakin kirjallisesti taitavia. Arkkipiispa on nyt hukannut kaksi tilaisuutta. Ensimmäisen esitteen valokuvassa hän nukkui nojatuolissa kirja kädessä ja puhui niitä näitä, nyt hän istui tyhjässä kirkossa kertomassa ankeasta messusta, jonka fiiliksen vain pikkulintu pelasti.

Kirkon voi pelastaa vain Pyhän Hengen vertauskuva, kyyhkynen. Paikallisseurakunnissa tämä julistus kaikuu juhannuksesta helluntaihin. Kotikirkkoni kirkkoherra sanoi helluntain saarnassaan suoraan: vaikka kirkkosaliin eksyneet pikkulinnut joskus joudutaan ampumaan, tätä lintua, Pyhää Henkeä älkää kirkosta tappako.

- Heli Karhumäki -

27 kommenttia

  • Juha Hyrsky sanoo:

    Täysin asian ytimeen käyvä kirjoitus. Erinomaista, puhuttelevaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Osmo Kauppinen sanoo:

    Missä niitä esitteitä on jaossa, että voisi ottaa kantaa. Ei niitä näy tällaiselle puolieläkeläiselle papille asti riittäneen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Osmo Kauppinen sanoo:

    Kiitos vinkistä Vesa Nuorva. En minä sitä kokonaan jaksanut lukea, selailin vain. Näyttää tyypilliseltä tiedotusihmisten tekeleeltä, missä huomio kiinnitetään käytännönläheisiin kysymyksiin, ei perusteisiin ja asiasisältöihin. Tarttis varmaan olla toinen esite niille, jotka eivät hae jotain käytännön tietoa, vaan ovat enemmän kiinnostuneita kirkon sanomasta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kaarina Saari sanoo:

    Arkkipiispalla opettavainen tarina: Mitäs sitä turhaan kirkkoon mennä – metsässä on lintuja varmemmin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Vesa Nuorva sanoo:

    Heli.

    omaa ajattelua täytyy kannustaa ja että monia juttuja voi vain pohtia yhdessä.

    Hyvä, että ajattelet näin. Ihmisten raadollisessa maailmassa vain omaan ajatteluun kannustaminen ja valmiiden kristillisten vastausten antaminen eivät tahdo viihtyä samoissa huoneissa. Liian monelle nuorelle on käynyt niin, että pappi tai nuorisotyöntekijä on vastannut ennen kuin nuori on ehtinyt edes kysyä ja vaatinut vielä ajattelemaan samalla tavoin helvetin tai muun tuomion uhalla.

    Jo muutaman vuosikymmenen takainen anekdootti kertoo, että seinään oli kirjoitettu spraymaalilla “Jeesus on vastaus”. Viereen tuli kirjoitus: “Mihin kysymykseen?”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Heli Karhumäki sanoo:

    Oma hengellinen ja maakunnallinen perintöni on se, että on oikeus kysyä, vaatia vastauksia, muodostaa mielipide ja sanoa se. Jeesuksen seuraajana, häneen vapaaehtoisesti vyötäytyneenä koen olevani vapaa kaikista ihmisten tyrkyttämistä ajatuksen kahleista ja valmiista rakennelmista ja myöskin ns. auktoriteettien pokkuroinnista. Kukaan ei ole ihmistä kummempi. Tähän vapauteen, suorastaan kapinaan haluan kannustaa jokaista, varsinkin nuoria, jotka omassa epävarmuudessaan ovat helposti vahvaa esittävien auktoriteettien vietävissä. Jokainen kirkko ja seurakunta, joka lankeaa piilottelemaan Jeesusta näivettää kirkkoa pelkäksi ryhtiliikkeeksi, josta puuttuu evankeliumin antama vapaus. Jeesus on vapauden takuumies. Kirkon esitteestä syntyy vaikutelma, että Jeesus on Suuri Ankeuttaja, jolla ei pidä kiusata kirkon herkkiä jäseniä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Matti Perälä sanoo:

    Kiitos blogista!

    Minulla meni lähes koko virkaura sen oivaltamiseen, että henkilökohtainen usko on ydin eikä se ole jonkin liikkeen mallin mukainen vaan henkilökohtainen. Omalla tavallani – kirkkoni yhteydessä – ja oman elämänkulun tapahtumien kautta uskon Jeesukseen Kristukseen. Henkilökohtaisesti.

    Kirkossa ja sen esitteissä hämmentää edelleen se, että henkilökohtainen usko on ikään kuin delegoitu järjestöjen hommaksi ja päästetty oma ote siitä irti. Ottakaa, KT, tämä Helin kritiikki nyt vakavasti

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tero Hokkanen sanoo:

    Kiitos Heli. Ehkä sitten 2. vuoden kuluttua KT:n ei enää tarvitse hävetä Herraa Jeesusta Kristusta Hänen sovitustyötänsä. Elämme toivossa.

    Olet körtti, jolle nostan hattua.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Helena Paalanne sanoo:

    Luin blogin, tsekkasin esitteen ja mietin, että miten tuosta esitteestä voi saada itselleen noin kautta linjan pahan mielen? Nyt voisin kyllä itsekin esittää kysymyksen, joka heitetään säännöllisin väliajoin eri yhteyksissä (vaikkapa nyt ajankohtaiseksi esimerkiksi Kai Sadinmaalle) “Mitä tämä tällainen kirjoittelu rakentaa?” Ja että “onko aina pakko repiä?” Jos nyt joku tekee noinkin neutraaleista lähtökohdista edes hivenen ihmiselämää sivuavan esitteen, niin en minä kyllä ymmärrä, että miten tästäkin voi suivaantua.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    eri kirjoittajia
    eri kirjoittajia

    YKSI KERRALLAAN -blogissa julkaistaan yksittäisiä tekstejä kirjoittajilta, joilla ei ole omaa blogia Kotimaa24:ssä. – Jos haluat kirjoittaa, ota yhteyttä ylläpitoon.