Edessä pienempi ja vahvempi kirkko?

Kotus, Kotimaisten kielten keskus julkaisee ”kuukauden sanoja”. Yksi sellainen oli viime vuoden lopulla ”ilmastoahdistus”. Poistuvista sanoista Kotus ei pidä kirjaa. Sellainen voisi olla ”yhtenäiskulttuuri”. Se vallitsi Suomessa pitkään, mutta on nopeassa tahdissa poistunut keskuudestamme.

Suomi oli harvinaisen yhtenäinen maa myös uskonnollisesti. Isomman muutoksen toi vasta uusi uskonnonvapauslaki vuonna 2003. Enää ei tarvinnut mennä maistraattiin tai kirkkoherranvirastoon, vaan kirkosta eroamiseen riitti sähköpostiviesti.

Yhdeksi vuoden kirkollisista uutisista onkin vakiintunut vuodenvaihteessa saatava tieto kirkosta eronneista. Tuorein Tilastokeskuksen tieto kertoo, että vuonna 2018 luterilaisen kirkon prosenttiosuus laski ensi kerran alle 70 prosentin ja on nyt 69,7%. Numeroilla ilmaistuna oli kirkon jäsenmäärä 3 848 035.

Yhtenäiskulttuuri vähenee, mutta alueelliset erot kasvavat. Kirkko on valtakunnallinen, se toimii joka kunnassa, mutta alueelliset erot ovat suuria. Vähän yli vuoden takainen tilasto kertoo kymmenestä eniten ja vähiten luterilaisesta kunnasta Suomessa.

Kuntien, joissa enemmän kuin yhdeksän kymmenestä kuuluu kirkkoon yksi keskittymä on Keski-Pohjanmaalla. Perho, Kinnula, Reisjärvi – pienehköjä maaseutukuntia. Ja se toinen laita eli 50 – 60 % kunnat. Kolme kärjessä ovat Helsinki, Vantaa ja Espoo. Pääkaupunkiseudun lisäksi mukana ovat tässä järjestyksessä myös: Tampere, Kaskinen, Turku, Inari ja Kotka.

Mikä sitten on Suomen luterilaisen kirkon paikka ja tilanne tänään? Muutoksen tahti on kiihtynyt. Kymmenessä vuodessa kirkko on menettänyt yli puoli miljoonaa jäsentään. Kirkon kuvaa ja paikkaa mietittäessä ovat tärkeässä roolissa aina olleet sen hengelliset johtajat, piispat.

Luterilaisella kirkolla on arkkipiispa ja yhdeksän piispaa. Heidän kokoonpanonsa tietysti muuttuu kaiken aikaa. Kun katsotaan heitä kymmenkunta vuotta sitten ja nyt, ovat eläkkeelle siirtyneet Wille Riekkinen, Mikko Heikka, Irja Askola ja Kari Mäkinen. Björn Vikström lopettaa piispana tänä vuonna. Kaikki viisi mainittua ovat piispoja, joita kirkon konservatiivit ovat ankarasti arvostelleet. Esimerkiksi Viidennen herätysliikkeen jyrkän siiven äänenkannattaja ”Uusi Tie” vaati pääkirjoituksessaan Mäkisen ja Askolan erottamista.

Ehkä voi sanoa senkin, että näiden piispojen seuraajien valinnassa ovat kirkon konservatiivit osoittaneet erityistä aktiivisuutta. Tosin ilman menestystä. Jotakin kertoo se, että ehdokkaina on ollut joku naisten pappeuden vastustaja. Omaa edustajaa kirkon konservatiiveille ei ole valittu ja piispakunta on pysynyt yhtenäisenä kirkon virkakäsityksessä valitsemalla linjalla. Sitävastoin kirkolliskokous on astunut monta askelta taaksepäin. On väitetty, ettei papinviran avaaminen naisille enää menisi läpi nykyisessä kirkolliskokouksessa. Iso kysymys seuraavaksi valittavassa kirkon synodissa tulee olemaan valtion avioliittokäytännön hyväksyminen tai torjuminen.

Kirkon tutkimuskeskuksen ennuste on, että luterilaisen kirkon jäsenmäärä laskee alle 50%:n koko väestöstä viimeistään 2037, siis vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa. Jos näin tapahtuu, nähtäväksi jää, mitkä ovat eduskunnan ja koko yhteiskunnan johtopäätökset. Myös puolueet ovat pienentyneet, samoin kaikki järjestöt. Mikä painoarvo jää organisatiolle, johon kuuluisi ”vain” joka toinen suomalainen, ehkä noin kolme miljoonaa ihmistä.

On paljon käytännöllisiä kysymyksiä. Mikä on luterilaisen ja ortodoksisen kirkon talous, eli säilyykö kirkollisvero? Vai muutetaanko se koskemaan kaikkia uskonnollisia yhdyskuntia? Niitä on paljon, toista sataa 52 jäsenen Karhun kansasta suuriin kirkkoihin, mutta tietokoneaikana tämä tuskin aiheuttaa ongelmaa. Mikä on uskonnon paikka julkisessa tilassa, päiväkodissa, kouluissa, armeijassa ja vankilassa. Säilyykö uskonto mukana valtion ja kunnan juhlatilaisuuksissa, vai poistetaanko se julkisesta tilasta? EU:n läheisyysperiaatteen mukaisesti kirkot ovat isosti mukana Keski-Euroopan terveys- ja sosiaalityön rakenteessa. Miten toimitaan Suomessa, jossa seurakuntien sairaanhoitaja-diakonissat jo kauan sitten raivattiin pois julkiselta puolelta.
(Kirjoitus on julkaistu Turun Sanomien pääkirjoitussivulla 25.02.2019 otsikolla "Mikä on kirkon paikka vuonna 2037?)

49 kommenttia

  • Pekka Pesonen sanoo:

    Kristillinen usko käsitetään usein ihmisen omaksi teoksi. Sitä kuvastaa tuokin keskustelu yllä. Aivan kuin ihminen kykenisi oikealla tavalla uskomaan ja siksi voisi pelastua. Uskosta tehdään näin ovelasti ihmisen teko ja tikkaat taivaaseen. Samalla syrjäytetään oikea pelastuksen tie, eli Kristuksen sovitus Golgatan ristillä. Harha on pesiytynyt kirkon sisälle erityisen tiukkaan. Sitä on niin vaikea havaita, siksi että, kirkon opetus painottaa niin voimakkaasti oikeaa oppia. Opin keskiössä kun on tuo oikea uskokin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Heikki Palmu
    Heikki Palmu

    Tähän päivään mennessä olen ollut yli puoli vuosisataa lehtikirjoittaja, noin puoli vuosisataa kirjailija, yli neljäkymmentä vuotta luterilainen pappi ja yli kolmekymmentä vuotta työnohjaaja. Ja mitä vielä? Nyt, vanhuudessani yhä haluaisin olla yhteydessä muihin ihmisiin ja vähän myös vaikuttaa maailman menoon. Kirjoitan aktiivisesti. Kun saan kirjan valmiiksi, kuten viimeksi "Oulusa koulusa. 60-lukulaisen muistelmat." (Kirjapaja 2016), alan tehdä seuraavaa.