Ei kaavan vaan ykseyden tähden

Toimittaja Meri Toivanen haastatteli minua viime viikolla Kotimaa24-verkkojulkaisuun. Palautetta on sen johdosta tullut runsaasti. Esitin haastattelussa, että kirkon ykseyden säilyttämiseksi voisimme soveltaa ns. Helanderin mallia avioliittokysymyksessä.

Tämä tarkoittaisi sitä, että kirkko ei luovu omasta avioliitto-opetuksestaan (jonka mukaan avioliitto on vain yhden miehen ja yhden naisen välinen liitto), mutta sallii tästä poikkeuksena samaa sukupuolta olevien kirkollisen vihkimisen niille papeille, joiden raamatuntulkinta ja eetos sitä edellyttää. Tämän johdosta tarvittaisiin jossain vaiheessa kirkollinen vihkikaava, joka olisi sukupuolineutraali – kuten kirkkolaki ja kirkkojärjestyskin puhuessaan avioliiton juridiikasta.

Omantunnon vai Sanan kirkko?

Olen aiemmin julkisesti kritisoinut (K24 blogi 25.9.017) sellaista toimintaa, jossa papin omatunto olisi peruste toimia kirkossa.

Kirjoitin tuolloin näin: Onko tämä johdonmukaisesti omientuntojen vai Sanan ja yhteisten pelisääntöjen kirkko? Jos tämä on johdonmukaisesti omientuntojen kirkko, silloin pitää toimia nopeasti aina, kun pappien omattunnot reagoivat muuttuneisiin olosuhteisiin, jotta ”päästään eteenpäin”.. ”Johdonmukaisimmin tämä voisi onnistua, jos meillä olisi aidosti henkilöseurakunnat suuren kansankirkon sateenvarjon alla. Mutta silloin olisi johdonmukaisuuden vuoksi myönnettävä sekin, ettei sellainen kansankirkko olisi enää Sanan ja yhteisten pelisääntöjen kirkko, vaan omientuntojen kirkko, jonka tulkinta Raamatusta ja luterilaisesta tunnustuksesta, kirkkolaista ja -järjestyksestä olisi rehellisesti avoin. Eikä se ehkä olisi kovin kaukana nykytodellisuudesta”.

Jos siis haluamme olla Sanan ja yhteisten pelisääntöjen kirkko, meidän on luotava Raamattuun ja teologiseen työskentelyyn perustuvat yhteiset pelisäännöt suhteessa avioliittokysymykseen. Se todennäköisesti merkitsisi lopulta henkilöseurakuntien muodostamista. Tällöin tunnustetaan avoimesti, että Raamatusta ja kirkon tunnustuksesta vallitsee jo nyt kirkon sisällä erilaisia tulkintoja. Olisiko henkilöseurakuntamalli se, joka myös estäisi kirkkoamme jakautumasta, kun ns. parokiaalisen mallin ohella olisi mahdollisuus perustaa hiippakunnan piispan kaitsennassa olevia jumalanpalvelusyhteisöjä, joiden toiminnallinen profiili olisi nykyisten paikallisseurakuntien tapaan varsin moniulotteinen?

Ymmärrän sen, että monien mielestä sekä kompromissien tekeminen että henkilöseurakuntien muodostaminen ovat mahdottomia. Tätä kompromissitonta asennetta esiintyy sekä ns. konservatiivien leirissä että ns. liberaalien puolella: omat kannat on jo lukittu eikä niistä voida tinkiä. Äärimmillään tämä merkitsee sitä, että kummallakin puolella on jo valmistauduttu (ainakin henkisesti) kirkkomme jakautumiseen tämän kysymyksen vuoksi.

Tästä asenteesta olen surullinen, koska näen sen jyrkästi Jeesuksen tahdon vastaisena, ”että he yhtä olisivat” (Joh 17). Sen tähden koen välttämättömäksi yrittää etsiä kompromissia ja rakentaa siltoja muurien ja seinien sijaan. Minulle tällainen sillan rakentamisyritys on ollut tuo ehdotus kompromissista, jonka yksi ilmentymä olisi sukupuolineutraali vihkikaava. Mutta ei se ole itsetarkoitus.

Jakautumispuheen sijaan erilaisuuden tunnustamista

Kuten teol.tri. Teemu Kakkuri omassa kommentissaan (6.4.2018) oivaltavasti kirjoitti, tämän kompromissin rakentamisessa ei voi olla kyse pelkästään vihkimiseen liittyvästä kaavatekniikasta, vaan asiaa täytyy pohtia paljon laajemmin avioliitto-opetukseen ja samalla kirkon jäsenten yhdenvertaisuutta koskevana kysymyksenä.

Teemu kirjoitti tuolloin näin: ”Kirkollinen vihkiminen toteuttaa ajatusta siitä, että samansukupuolisen parin tekemä ratkaisu on Jumalan silmissä oikea ja uskonyhteisön hyväksymä. Siksi pappien omantunnonvapaus ei ole mikään pääasia, vaan kirkon muuttaminen. Siksi epäilen, että tekniset säädösjärjestelyt ja pappien erivapaudet eivät ole mikään ratkaisu”.

Paha tuota vastaan on mennä väittämään. Ratkaisua tekniset säädösjärjestelyt eivät tuo eikä pappien omantunnonvapaus ole pääasia, se on selvää. Mutta olisivatko ne ensi askel kohti sellaista keskustelukulttuuria, että muurien rakentamisen ja jakautumispuheen sijaan voisimme kohdata toisemme saman Kristuksen ruumiin erilaisina jäseninä?

Selvää on, ettei tämä tietenkään kaikille kelpaa, koska joillekin jo pelkkä ajatus toisen huomioon ottavasta keskustelusta avioliittokysymyksessä (yhä esille nousevasta virkakysymyksestä puhumattakaan) on joko luopumusta kristillisestä uskosta tai syrjinnän hyväksymistä.

Paavali ja kompromissi ”juutalaisten tähden”

Oma kompromissiesitykseni nousee Raamatusta. Apostolin Paavalin periaatteesta suhteessa pakanoiden ympärileikkaukseen. Paavali vastusti jyrkästi pakanoiden ympärileikkausta pelastuksen varmistamiseen tähtäävänä toimenpiteenä. Jokainen, joka edes harkitsi ympärileikkausta pelastuskysymyksenä, olisi suuressa vaarassa menettää yhteyden Kristukseen: jos annatte ympärileikata itsenne, teille ei ole Kristuksesta mitään hyötyä”(Gal 5:2).

Paavali teki itse kuitenkin juuri tässä kysymyksessä poikkeuksen, kompromissin. Se tapahtui hänen työtoverinsa Timoteuksen kohdalla, kun he olivat valmistautumassa lähetystyöhön Vähässä-Aasiassa. Luukas kertoo tapauksesta näin: ”Paavali halusi ottaa Timoteuksen matkalle mukaan, ja siksi hän ympärileikkasi tämän. Näin hän teki niiden seutujen juutalaisten tähden, sillä kaikki tiesivät, että Timoteuksen isä oli kreikkalainen” (Apt 16:3).

Matkallaan Paavali ja Timoteus kiersivät paikasta toiseen kertomassa apostolien kokouksen (Apt 15) päätöksestä, jonka mukaan kreikkalaisia (pakanoita) ei tarvitse ympärileikata, vaan heille riittää tietyt rituaaliset ja moraaliset puhtaussäädökset. Tämä apostolien päätös Jerusalemissa oli jo itsessään kompromissi, jossa kaksi vastakkaista näkemystä sovitettiin yhteen. Ettei kirkko jakautuisi – vaikka se käytännössä järjestäytyi jo tuolloin henkilöseurakuntien tapaan pakana- ja juutalaisenemmistöisiksi seurakunniksi, joilla oli omia opillisia korostuksia.

Paavali siis suostui välittömästi apostolien kokouksen jälkeen toimimaan vastoin sitä, mitä oli yhteisesti sovittu. Miksi? Omantuntonsa tähden? Ei toki. Luukas sanoo, että Paavali teki sen ”juutalaisten tähden”. Ei siis taatakseen Timoteukselle varmemmin pelastuksen, kun häneen tehtiin Jumalan kansan liiton merkki (1 Moos 17 mukaisesti). Paavalilla oli suurempi näky: tavoittaa sekä juutalaiset että pakanat evankeliumilla.

Mistä emme luovu?

Jos tämä Raamatun apostolinen esimerkki kelpaa meille esikuvaksi, voinemme todeta, että kompromissi on mahdollinen asiassa, josta voidaan sanoa, ettei kyseessä ole pelastukseemme liittyvä asia. Avioliittoon vihkiminen ei ole kirkolle pelastukseen liittyvä asia – meille luterilaisille se ei ole edes sakramentti eli Jumalan armoa välittävä toimitus. Se on toki ihmiskuvaamme ja Jumalan luomistarkoitukseen liittyvä kysymys, jonka mukaan avioliitto nähdään Jumalan asetuksena miehelle ja naiselle.

Juuri tästä näkökulmasta kirkon ei pidä luopua avioliitto-opetuksestaan. Sillä on vankka raamatullinen ja teologinen perusta. Niin kuin Paavalille oli kysymys pakanoiden ympärileikkauksen tarpeettomuudesta tai suorastaan sen haitallisuudesta, kun se liitettiin kysymykseen Jumalan tekemästä uudesta liitosta ja pelastuksesta Kristuksessa.

Mutta Paavalikin suostui kompromissiin ”juutalaisten tähden”, siis myönnytyksenä rakkaudesta juutalaisiin, jotta evankeliumin julistamiselle ei tulisi hänen työtoverinsa ympärileikkaamattomuudesta estettä. Tulisiko meidänkin suostua kompromissiin – ei yhden kaavan tähden – vaan myönnytyksenä rakkaudesta niihin, joille kysymys samaa sukupuolta olevien avioliitosta on yhdenvertaisuus- ja ihmisoikeuskysymys? Jotta evankeliumin julistamiselle ei tulisi samaa sukupuolta olevien kirkollisesta vihkimättömyydestä estettä.

Kirkon ykseyden tähden kohti henkilöseurakuntia

Onko tämä luopumusta, jos kirkko sallii papeilleen myös samaa sukupuolta olevien kirkollisen vihkimisen – vai onko tämä syrjimisen jatkamista kirkossa, kun kirkko kuitenkin pitää kiinni Raamatun opetuksesta avioliitosta miehen ja naisen välisenä liittona? Ei kumpaakaan. Kyseessä on kompromissi, joka tehdään kirkon ykseyden tähden. Se ei ole täydellinen eikä kaikilta osin looginenkaan. Mutta juuri sellaisia kompromissit ovat. Niin kuin Jumalan rakkauskin: se ylittää ymmärryksen ja logiikan rajat.

Se voi johtaa kirkossamme lopulta henkilöseurakuntamalliin, jossa seurakunnille / jumalanpalvelusyhteisöille annetaan tässä asiassa (kuten ehkä myös virkakysymyksessä) vapaus toteuttaa omaa toimintaansa yhteisesti sovituin pelisäännöin. Tällöin ajan myötä kirkkoomme muotoutuu henkilöseurakuntia, joissa toimitaan näissä kirkkoamme nyt jakavissa kysymyksissä virallisesti ja yhdessä sovitusti eri tavoilla.

Nyt eletään poikkeustilanteessa. Meillä ei vielä ole henkilöseurakuntia – vaikka esim. herätysliikkeiden omia jumalanpalvelusyhteisöjä onkin. Kun pappeja rekrytoidaan nykyisessä tilanteessa paikallisseurakuntiin, tätä kysymystä avioliittoon vihkimisestä ei pidä papiksi pyrkivälle esittää. Muuten se johtaisi samoihin ongelmiin kuin virkakysymyksessä. Käytännössä virkakieltoihin – seurakunnasta riippuen.

Vasta sen jälkeen, kun kirkossa on mahdollista aidosti muodostaa henkilöseurakuntia, papit voivat itse hakeutua sellaisiin seurakuntiin, jotka vastaavat heidän tulkintaansa Raamatusta ja kirkon tunnustuksesta (nythän se toteutuu käytännössä vain herätysliikkeiden sisällä). Tällöin piispat voivat rekrytointitilanteissa vihkiä pappeja näihin seurakuntiin sen mukaan kuin seurakunta antaa papiksi haluavalle vokaation. Tässä järjestelmä muistuttaisi Tanskan kirkon mallia.

Tällaisella kompromissilla ja järjestelyllä kohti henkilöseurakuntamallia kirkko pysyy yhtenäisenä ja seurakunnat itsenäisinä. Kirkon ei tarvitse luopua sen enempää avioliitto-opetuksestaan kuin esim. nykyisestä virkakäsityksestään. Mutta kompromissina se sallisi näissä kysymyksissä sekä omantunnon- että toiminnan vapauden jäsenilleen ja papeilleen – myönnytyksenä rakkauden tähden jäseniinsä, jottei Kristuksen evankeliumille olisi estettä.

Kaavat eivät siis ole pääasia tai edes kenenkään omatunto, vaan kirkon ykseys, jossa pysytään (piispa Teemu Laajasalon sanoin) ”Sanassa, ajassa ja kasassa”.

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Turtiaisen esitys on epälooginen sen vuoksi että hän pitää järkähtämättä kiinni siitä että kirkon opetuksen mukaa avioliitto on vain miehen ja naisen välinen.
    Sitten hän esittää vahvistettavaksi uuden vihkikaavan, jonka nimenomainen käyttötarkoitus olisi tuosta muuttumattomana säilytettävästä avioliittokäsityksestä poikkeavat vihkitoimitukset.

    Tässä kohdin logiikka siis hajoaa. Logiikka pysyisi koossa jos Turtiainen toteaisi avioliittokäsitystä muutettavan vain vähäsen, eli sen verran, että myös samaa sukupuolta olevien vihkiminen tulisi opillisesti sallituksi. Toinen vaihtoehto olisi esimerkiksi Vesa Hirvosen tavoin väittää ettei varsinaista opillista estettä ole tähänkään mennessä ollut.

    Niin tai näin. Jos kirkkokäsikirjaan lisätään kaava, joka on tarkoitettu samaa sukupuolta olevien vihkimiseen, niin silloin samalla ko. vihkimisen todetaan olevan kirkon tunnustuksen mukaista. Kirkkokäsikirjan tulee olla kauttaaltaan tunnustuksen mukainen.

  2. Jouni Turtiainen on nähdäkseni epälooginen, koska hän yrittää rakentaa kristittyjen yhteyttä muun kuin Raamatun totuuden pohjalle.

    Jouni Turtiainen esim. kysyy: ”Tarvittaisiinko kuitenkin kompromissia, jotta ykseys säilyisi ja omiatuntoja ei sidottaisi muuhun kuin Jumalan sanaan?

    Tämä kysymys on epälooginen. Se näet sitoo yhteen keskenään yhteen sovittamattomia asioita. Siihen on rakennettu sisään ajatus kompromissista, joka takaa sitoutumisen Jumalan sanaan. Jeesus opettaa toisin…

    Jeesus sanoo: ”Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus.” (Joh.17:17)

    Kristittyjen yhteys on hyvä tavoite, mutta on hyvä miettiä, mikä on kirkon näkyvän ja ulkoisen yhteyden suhde yhteyteen totuudessa. Aina emme voi saavauttaa näkyvää organisaatioiden välistä yhteyttä, mutta kokea silti syvää yhteyttä totuudessa. – Kääntäen voimme taas luoda uskonnollisesti Baabelin kaltaisen ulkoisen rakenteen, jossa ei ole kuitenkaan sisäistä yhteyttä totuudessa. Malli ”Baabel” rakentuu ristiriidoille ja kompromisseille, sekä erilkaiselle uskontopoliittiselle synkretismille.

    Apostolinen uskontunnustus sanoo kirkon yhteydestä: ”Minä uskon pyhäin yhteyden…” Pointti on siinä, että kristittyjen kokonaisvaltaisen yhteyden suhteen kysymys on tässä maailmassa vielä monessa suhteessaa uskosta, eikä niinkään näkemisestä. – Voimme toki saada rajallisessa määrin kokemuksia kristittyjen välisestä näkyvästä yhteydestä jo nyt, mutta aitoja kokemuksia emme koskaan voi saavuttaa vastoin yhteisesti jaettua totuuskäsitystä Jumalan sanan äärellä.

    Jouni Turtiaisen yhteysteologiassa kärryt on siten nähdäkseni valjastettu hevosen etupuolelle.

    Ps. Olen edelleen sitä mieltä, että aiemmin keskusteltu teksti Jumalan ja Aabrahamin dialogista kuin ”kompromissiteologian isänä” ei ole osuva. Raamattu ei em. tekstissä opeta, että Jumala olisi tehnyt kompromisseja. Aabraham toki pyrkii tekemään kauppaa, mutta Jumala ainoastaan käy dialogia Aabrahamin kanssa. Kertomuksen retorinen tähtäyspiste ei ole todellakaan siinä, että Jumala on kompromissien Jumala. Em. kertomuksen sanoma on siinä, että vaikka Sodoman ja Gomorran homoseksuaalinen ja väkivaltainen hillittömyys on Jumalan edessä kuolemanvakava asia, silti Jumala pelastaa armossaan jokaisen, joka huutaa häntä avuksi ja on liitossaan uskollinen. Aabrahaamin ja Jumalan välinen dialogi osoittaa, miten armollinen Jumala on. Aabraham ikäänkuin seuloo tinkimisellään tietoisuuteensa sen rajan, minne asti Jumalan pitkämielisyys yltää. – Mikään ei kuitenkaan viestitä, että Aabraham olisi kaupankäynnillään sinänsä muuttanut Jumalan pyhää tahtoa!- Huomaamme, että lopputuloksena Lootin perhe poimitaan talteen, mutta Sodoma ja Gomorra hävitetään. – Tämä ei ole kompromissi, vaan hyvin totaalinen tuomiotoimi.

  3. ”Tämä kysymys on epälooginen. Se näet sitoo yhteen keskenään yhteen sovittamattomia asioita. Siihen on rakennettu sisään ajatus kompromissista, joka takaa sitoutumisen Jumalan sanaan. Jeesus opettaa toisin… ”

    ”Jouni Turtiaisen yhteysteologiassa kärryt on siten nähdäkseni valjastettu hevosen etupuolelle.”

    Saman ongelman olen havainnut. Ykseys ei synny siitä, että tehdään kompromissi. Sitä vastoin kompromissi voidaan tehdä, jos ensin on todettu, että vallitsee ykseys (ei siis välttämättä saman mielisyys).

    Kirkollinen ykseys ei ole hallinnollinen ”laatikko” jonka sisäpuolelle kaikki erilaiset esiintyvät mielipiteet pitäisi saada mahtumaan. Kirkollinen ykseys on yksimielisyys niistä opinkappaleista joista tulee olla yksimielisyys. Muista asioista sopii olla erimieltä ykseyden vaarantumatta.

  4. Tässä vielä mausteeksi vähän Lutherin Paavi-kritiikkiä, joka taitaa nykyään kuitenkin sopia jo paremmin omaan suomalaiseen kansankirkollisuuteemme… Tässä Luther hyökkää aikansa Roomaa ja paaviutta vastaan siksi, että se on luonut tilan, jossa kirkko on kuin vastakohtiensa summa:

    ”Kerettiläisyyttä on kirkossa ollut aina, kuten olen monta kertaa todennut. Paavi on kumminkin kerettiläisten kenraali, kaikkien vääräoppisten päämies. Hän on täyttänyt maanpiirin lukemattomilla lahkoilla, oikealla lahkojen tulvalla. Eivät munkit pysy sovussa keskenään, kun mittaavat omaa pyhyyttään järjestönsä ankaruudella. Siksi kartusilainen tahtoo olla fransiskaania pyhempi jne. Tästä syystä paavinkirkossa ei ole mitään hengen yhteyttä eikä sielujen yksimielisyyttä vaan pelkkää eripuraisuutta. Ei ole yhteistä oppia, uskoa, hurskautta, jumalanpalvelusta ja mieltä, vaan kaikki on hujan hajan. Sitä vastoin kristityillä kaikki on yhtä ja yhteistä: sana, usko, jumalanpalvelus, hurskaus, sakramentit, Kristus, Jumala, sydän, mieli, sielu ja tahto. Tätä Hengen yhteyttä ei haittaa maalliseen elämään kuuluva säätyjen ja olosuhteiden erilaisuus, kuten edellä on muutamia kertoja todettu. Ne, joilla on tämä Hengen luoma yhteys, on kyky erehtymättä arvioida kaikenkarvaisia lahkoja, joista kukaan muu ei saa selkoa.”

    Minusta vaikuttaa siltä, että Jouni Turtiainen pyrkii hakemaan nyt jotakin sellaista mallia, jota Luther vastusti. – Joustavuutta tarvitaan toki aina, ja kuten Jukka Kivimäki kirjoittaa, joissakin asioissa se on toimivuuden edellytys. Silloin puhutaan kuitenkin asioista, jotka eivät ole varsinaisia Raamattu-kysymyksiä. – Aito kristittyjen välinen yhteys on kuitenkin mahdotonta, jos sitä yritetään harjoittaa yli sen, minkä Raamattu osoittaa vakavaksi synniksi.

    • ”Vakavien syntien” eli niin sanottujen kuolemansyntien luettelo on varmaan tuttu. Siinä ei mainita sukupuolivähemmistöjä eikä muitakaan poikkeamia tavanomaisesta.

    • Eikö Lurherkin opettanut, että yhteyttä ei ’yritetä harjoittaa’ vaan se yksinkertaisesti on. Jumalan lahjana se vallitsee yli syntisyytemme ja kaikenkokoisten syntiemme. Ei kai muu olisikaan mahdollista meidän ihmisten kesken?

    • M. Pentti

      Luther saattaa sinun jutuissasi taipua toki monelle mutkalle, mutta hänen intentionsa ei ollut julistaa yhteyttä vastoin totuutta.

      Toiseksi puhe kuolemansynneistä on elänyt kirkon historiassa monella tavalla. Alkuperäisin tulkinta on varmaan se, että ne synnit, joista VT:n aikana sai kuolemanrangaistuksen, ovat ns. kuolemansyntejä. Tähän syntilistaan kuuluu myös homoseksuaalinen sukupuolielämä.

    • Kuului myös pojan kapinointi vanhempiaan vastaan: ”Jos vanhemmilla on tottelematon ja uppiniskainen poika, joka kurituksesta huolimatta ei kuuntele heitä, heidän on otettava poika kiinni ja vietävä hänet kaupunkinsa portille ja sanottava kaupungin vanhimmille: ’Tämä meidän poikamme on tottelematon ja uppiniskainen. Hän ei kuuntele meitä, vaan viettää kevytmielistä ja juopottelevaa elämää.’ Silloin kaupungin miesten on joukolla kivitettävä poika hengiltä. Hävittäkää paha keskuudestanne. Kaikkien israelilaisten on saatava kuulla tuomiosta, että he ottaisivat opikseen.”

      Mitä Lutheriin tulee, hän julisti pyhien yhteyttä, joka sinänsä on totta. Sitä eivät ihmiset rakenna ja ylläpidä. Ei heidän varmaan pitäisi sitä rikkoakaan, ei valheen eikä totuuden varjolla.

Kirjoittaja

Turtiainen Jouni
Turtiainen Jouni
Espoonlahden ev.lut. seurakunnan kirkkoherra, joka asuu pappisvaimonsa kanssa kahden Helsingissä. Kolme aikuista lasta. Ympärivuotinen pyöräilijä.