Ei minua virkateologia huoleta vaan se miten seurakuntalaisia kohdellaan

Ovatko he pysyvästi huolenpitoa tarvitsevia alaikäisiä, vai voisivatko he olla täysi-ikäisiä ja itsenäisiä kristittyjä joiden kanssa papit ja muut työntekijät voivat jakaa arkisen työn iloja ja huolia, ja jotka halutessaan voivat tehdä osuutensa seurakunnan elämässä. Edellisen blogini kirjoitin siksi, että seurakunnassa juuri papin ja seurakuntalaisen välinen suhde on se paikka, jossa tähän kysymykseen saa vastauksen. Olen edelleen sitä mieltä, että jos papin pappi-identitettiä kuvaa paimen ja lampaat, seurakuntalainen vaistoaa sen ja käyttäytyy lammasmaisesti. Vastaavasti jos pappi-identiteettiä kuvaa tasavertainen yhteisö, seurakuntalaisen itsetunto nostaa päänsä ja ihminen virkoaa eloon. Tietenkin edellyttäen Jumalan eläväksi tekevää työtä.

Mutta ei asia ole pelkästään virkateologiasta kiinni, eikä muustakaan yksittäisestä asiasta. Varmasti siinä on kyseessä hyvin mittava joukko osatekijöitä, joista kirkkomme ja seurakuntaelämän kokonaistilanne on kuluneiden kolmen-neljän sadan vuoden aikana muodostunut. Lähtien siitä että kansalaiset kuuluivat kirkkoon yli kolmesataa vuotta kuninkaan määräyksestä, mistä syystä kirkon näkökentästä pääsivät katoamaan sellaiset asiat kuin maailmaa varten oleminen ja sisäisen hengellisen elämän vahvistumisen tarve. Kun edellisestä seurasi myös talouden asianmukainen järjestyminen aina viimeaikoihin asti, kirkon virkamiehistö saattoi kasvaa, ja pitihän henkilöstölle olla tekemistä; kirkosta itsestään ja seurakunnan jäsenistä huolehtiminen. Yhteiskuntavastuu on palkitsevaa, maailmassa valona ja suolana oleminen vaikeampaa. Diakonisessa palvelussa on tultu lähimmäksi kirkon tarkoitusta olla toisia varten. Ekumeenisella aktiivisuudellakin on taipumut imeä kohti isoja hierarkisia kirkkoja, joissa virkateologia on melko korkealle virittynyttä, jolloin kirkon kansalaiset tahtovat jäädä taka-alalle. Ekumenia on tärkeä, mutta sen ei pitäisi olla itsetarkoituksellinen kunnianhimo eikä kirkon ja seurakunnan muusta elämästä irralllinen harrastus.

Kirkohallituksessa valmistellaan uutta strategiaa, joka ulottuu vuoteen 2026 asti. Strategia on nimetty sanoilla Avoimet ovet, ja sen luonnoksessa kirkon perustehtävä määritellään edellisen strategian Kohtaamisen kirkko tavoin: ”Kirkon tehtävänä on kutsua ihmisiä Jumalan yhteyteen sekä rohkaista välittämään lähimmäisistä ja luomakunnasta”. Luonnoksessa on paljon hyviä aihioita, mutta milloin perustehtäväksi uskalletaan sanoa yksinkertaisesti osallistuminen Jumalan työhön maailmassa? Kyllä tasa-arvoinen ihmisarvo voidaan siihenkin lukea.

Kirkko itseään varten ja papit pyörittävät toimintaa, jossa seurakuntalaisista on tullut huolenpitoa tarvitsevia kohteita. Kun tällä viikolla saatiin lukea uutinen kirkon tutkimuskeskuksen ja kirkon koulutuskeskuksen yhdistämisestä kirkon tutkimukseksi ja koulutukseksi, mieleen tuli taas kerran neljän vuoden takainen kirkolliskokouksen tulevaisuusvaliokunnan mietintö. Siinä etsittiin tuoreita ratkaisuja kirkon toiminnan uudistamiseksi, ja yksi sen ehdotuksista oli pysyvän kehittämiskeskuksen parustaminen kirkkohallituksen yhteyteen. Sellaiseen tulisivat tutkimuskeskus ja koulutuskeskus, mutta siihen piti kuulua muutakin aina hiippakuntia myöten, tarkoituksena turvata pysyvä kokonaisvaltaisen kehittämistyön mahdollisuus. No, nyt on julkistettu kirkkohallituksessa valmisteltu Kirkon tutkimus ja koulutus -erillisyksikön perustaminen, joka liittyy Kirkkohallituksen toimintatapoja uudistavaan Suunta-hankkeeseen. Hankkeen selvityksissä ”on todettu, että kirkko tarvitsee jatkossakin omaa tutkimus- ja koulutustoimintaa”, ja muutoksilla tavoitellaan ”parempaa vaikuttavuutta ja lisäarvon tuottamista seurakunnille”. Tällainen ”muutos eli sama erillisyksikkö ja yhteinen johto mahdollistaisivat tutkimuksen ja koulutuksen luontevan yhteistyön” ja lisäksi operaatiolla pyritään ”ylittämään kapeat toimintasektorit, lisäämään joustavuutta ja etsimään Kirkkohallituksen sisäisellä uudelleenorganisoinnilla uusia voimavaroja”. Hyviä asioita, enimmäkseen itsestään selvyyksiä.

Tietenkin on tyhmää arvioida nuivasti pitkään väännettyä hanketta, josta ei ole vielä edes tehty päätöstä ja jonka toimivuudesta ja hyödyistä ei vielä tiedetä. Pitäisi jaksaa iloita siitä että jotakin tapahtuu ja toivoa hyvää. En tiedä jaksanko.

Jospa mainuttu uudistus helpottaisi tutkimuskeskuksen tutkimustyön esiin nostamien muutostarpeiden heijastumisen kirkon henkilöstökoulutukseen aikaisempaa paremmin. Ehkä kehitys sittenkin kehittyy, ja seurakuntalaiset saavat työtovereikseen kannustavampaa henkilöstöä jo muutaman vuosikymmenen kuluttua. Seurakuntalaisissa olevat voimavarat odottavat vapauttamista.

25 kommenttia

  • Hannu Paavola sanoo:

    Tahan hyvään keskusteluun haluan sanoa vielä sen. että työurani viimeisten yhdeksän vuoden aikana kappalaisena minua kiusasi myös työntekijiden jakaminen “hengellisen tyon tekijäihin” ja muihin, joita ei vaivattu myöskään työntekijäkokouksiin. Ymmärrän sen että takana on tehtäväkuvat, ohjesäännöt, vastuualueet ja ynnä muut, mutta olen sitä mieltä että tällainen jaottelu ei kuulu seurakunnan olemukseen. Se pitää yllä kahden kerroksen ajattelua, toiset on hengellisessä työssä eli tärkeämpiä, toiset “vain” tukipalveluissa, siivoojina, hautaus- ja kiinteistötyössä. Tästä on hyvä tarina siivoojasta cape cennedyn avaruuskeskuksessa, jolta kysyttiin mitä hän on tekemässä, mihin hän vastasi että on lähettämässä ihmistä kuuhun. Keskuksen missio oli selvänä kaikille. Tai muurari joka latoo tiiliä toisen päälle sanoo että on rakentamassa katedraalia. Tietenkin tämä on tietynlainen ideaali, ihanne jolla ei ehkä ole mitään tekemistä todellisuuen kanssa, mutta olen sitä mieltä että kun asennoidumme kaikkiin työntekijöihin samalla arvokkuudella, tietoisuus yhteisestä tehtävästä vahvistuu. Jos taas käyttäydymme niin että he nyt ovat vain niitä avustavissa tukitehtävissä olevia, vahingollinen asetelma säilyy ja vahvistuu.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Pesonen sanoo:

      Seurakunnan kannalta merkittävää hengellistä työpanosta tekevät hautausmaan työntekijät. Heidän kanssaan on paljon luontevampaa keskustella herkistä hengellisistä asioista. Ne tilanteet ovat monelle todella tärkeitä ja varsinkin seurakunnan imagolle. Silti ne tilanteet vain vievät heidän työaikaansa. Eivätkä ole edes varsinaisia hengellisen työn tekijöitä, vaikka nimenomaan tekevät sitä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Ainoatakaan veroilmoitusta en ole tarkastanut, koska se ei kuulunut toimenkuvaani. Publikaanien hengellisen toiminnan sinne kyllä organisoin. Ei tietysti sekään ollut varsinaista työnkuvaani. Sellaista ei nimittäin ollut. Tein kaikkea mitä tehtävikseni määrättiin ja vähän enemmänkin. Muutaman miljoonan taisin myös veronmaksajien rahoja säästää sillä, että tein enemmän, kuin piti.

    Meitä uskovia on jokseenkin joka verotoimistossa ja hengellinen tuki on meille myös tärkeää. Nyt sentään siellä ovat hiukan paremmin tietoisia toisistaan. Ennen emme tienneet muista mitään. Tullilla on muuten vastaava toiminta jopa oma yhdistys. Oli aikomukseni laittaa hynttyyt yhteen mutta sitten jäinkin jo eläkkeelle.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Muuten meistä verovirkailijoista sanotaan Paavalin kirjeissä, että olemme Jumalan palvelijoita. Hieno palvelupaikka se onkin.

    Ilmoita asiaton kommentti