Ei ole suurempaa kärsimystä kuin yhden ihmisen kärsimys

Varmaan jokaiselle tuttu tilanne: otat käteesi kaupan tarjouslaarista jonkun tuotteen ja siinä katsellessasi alat empiä, pitäisikö tätä sittenkään laittaa tuonne ostoskärryyn. Tarvitsenko sitä? Onko sille käyttöä? Onko minulla varaa? Eikö tämä raha pitäisi käyttää johonkin järkevämpään? Enkö nyt vain voisi ostaa tätä tarjouksessa olevaa, kivaa esinettä, potematta syyllisyyttä ja vatvomatta asiaa? Pieni dilemma tuottaa suuren meta-ahdistuksen.

Paitsi kaupassa, olen kuluneella hiihtolomaviikolla ollut paljon somessa. Ammatillisella puolella olen ”saanut” työasiat mieleeni, kun on päivittäin tullut jotain uutta facebook-viestiä professori Saloviidan kommenteista siitä, miten erityisopetus tai pyrkimys opetusryhmien pienentämiseen ovat vain laiskojen. työtä vieroksuvien opettajien keksintö, jonka taustalla on niin eduskunnassa kuin ammattijärjestötasollakin vaikuttava opettajamafia.

Kirkollisen puolen uutisoinnin on puolestaan täyttänyt Ambrogate. Piispa Irja Askola oli kutsuttuna vieraana Uspenskin katedraalin alttarissa papiksi vihkimisen aikana. Arkkipiispa Leo taisi ottaa tästä niitä kuuluisia herneitä nenäänsä. Leo puolusteli puuttumistaan sillä, että ”asiasta oli tullut puheita”.

Tietenkin samaan aikaan uutiset ovat täyttyneet naapurikunnan urheilukisojen lisäksi vakavista uutisista Ukrainasta, Afrikasta, Lähi-idästä jne. Jos silloin 70-luvulla annettu syyllistämiskasvatus olisi tuottanut haluamaansa tulosta, jättäisin aina kaikki tuotteet – ehkä luomuruisjauhoja lukuun ottamatta – sinne kaupan tiskille ja lähettäisin ostosrahat UNICEFille. Turhaa sitä on suomalaisten opettajienkaan nillittää työnsä raskaudesta; siellä ne Afrikassakin opettavat savimajassa sataa lasta kerrallaan varusteena vain kulunut liitutaulu. Ja luulisi ortodoksisen kirkonkin maailmassa olevan suurempia huolenaiheita (Ukraina?) kuin se, että Helsingissä alttariin oli kutsuttu nainen.
Kyllä ja ei. Siellä Afrikan savimajakoulussakin jokainen sadasta opetusta seuraavasta oppilaasta ja jokainen sadalle oppilaalle opetusta antavasta opettajasta on yksilö, ihminen tarpeineen ja ajatuksineen. Ukrainan sodassa, ISISin iskuissa, Saharan nälkäalueella, Nigerian Boko Haram – iskuissa kärsii ja kuolee aina yksi ihminen kerrallaan.

Miksi muuten on niin, että luterilainen piispa ortodoksien alttarissa herättää tällaisen keskustelumyrskyn, kun kuitenkin jatkuvasti näemme televisiostakin jumalanpalveluksia, joissa ortodoksikirkon edustaja on luterilaisen kirkon alttarilla?

Sisäpaikallissija kertoo ortodoksisen ja luterilaisen käsitemaailman eron alttarin suhteen. Ortodoksinen kirkko on omalla tavallaan vastannut tuohon yhden ihmisen kärsimyksen ongelmaan juuri suhtautumisellaan kirkkoon, liturgiaan ja sakramentteihin. Toisin kuin luterilaisessa kirkossa, siellä on tiettyjä asioita, joiden muuttamisesta tai kyseenalaistamisesta ei virallisesti keskustella. Sakramentti, liturgia ja kirkko ovat (ehkä) siksi keskustelun ulkopuolella, että niiden tehtävän nähdään olevan kantaa ihmistä, ei toisinpäin. Kun luterilainen kirkko miettii ja valmistelee, tekee galluppeja ja perustaa uudistustyöryhmiä, se ehkä samalla pienentää ja kaventaa pyhyyttä: ihminen alkaa kannatella pyhinä pitämiään asioita, kun oikeasti pyhyyden pitäisi kannatella ihmistä. Kutsumalla naispuolisen toisen kirkon edustajan oman kirkkonsa alttariin piispa Ambrosius tuli – ainakin joidenkin mielestä – loukanneensa tuota ihmisen pienuutta pyhyyden edessä. Jos kirkkokin alkaa myötäillä ’ajan henkeä’ joka paikassa ja alkaa vastata vain tilastollisten selvitysten perusteella selville saatuihin uudistustarpeisiin, se ennen pitkää lakkaa olemasta kirkko, Pyhän kohtaamisen paikka. Se näivettyy uskonnollisiin tarpeisiin vastaavaksi virastoksi SoTe-uudistuksen kylkeen.

Ehkä näin arkkipiispa Leo ajattelee. Jos antaa uudistuksille pikkusormen, ne vievät koko käden. Sellainen kirkko ei pystyisi ketään auttamaan, ei tarjoamaan todellista tukea elämänsä syvissä vesissä rämpivälle seurakuntalaiselle Ukrainassa, Helsingissä, joensuulaisessa marketissa. Tai sitten arkkipiispa on vain kirkon maineesta huolissaan oleva pikkusielu.

Menepäs koulun puolella sanomaan, että asiat eivät ole hyvin. Ne lätkäävät sinun eteesi semmoiset excel-rätingit, että meillähän on täällä vallan loistavasti asiat. Ja kun me vielä saamme tuon inkluusion toteutettua, niin sittenhän syntyy sääst… siis tasa-arvoa koulumaailmaan. Mitäpä me emme tekisi ”joustavuuden” ja ”ajan hengen” nimissä.

Onko arkkipiispa Leo sittenkin ymmärtänyt jotain, mitä lukuja ja papereita pyörittävä koulubyrokraatti tai tarpeetonta syyllisyyttä kaupan tarjouslaarin äärellä poteva asiakas eivät? Että ei ole suurempaa kärsimystä kuin yhden ihmisen kärsimys? Ettei ole oikein tehdä muutoksia lyhytnäköisesti ”yleiseen mielipiteeseen” tai ”ajan henkeen” pohjautuen? Että voin tuntea syyllisyyttä vain niistä asioista, joihin minulla on mahdollisuus vaikuttaa?

Jokaisen koulutoimiston koneelta löytyvän excel-soluarvon takaa löytyy ihminen. Joku elämänsä alkutaipaleella oleva, joka vasta muutamaa vuotta aikaisemmin sai kaiken tarvitsemansa ravinnon äidin rinnasta ja kaiken tarvitsemansa opin maailmasta olemalla läheisensä sylissä? Sittemmin tapahtui, tai aivoista löytyi jotain, jonka takia oppimiseen tarvitaan vähän enemmän tukea. Joillekin on oikea ratkaisu se, että opiskellaan yleisopetuksen luokassa ja viedään sinne tarvittavia tukitoimia. Jotkut – päättäjien taulukkolaskennasta huolimatta – tulevat edelleen tarvitsemaan pientä ryhmää, rutiineja ja ennakointeja joustavuuden ja monipuolisuuden sijasta. Tässä käsitellään ihmisiä, ei tilastollista joukkoa.

Ortodoksinen kirkko on monella tapaa leimautunut traditioiden kirkoksi. Onhan toki myös luterilaisuudessa omat tapavetoiset suuntauksensa – toisten mielestä pitää laulaa tietyn kirjan lauluja, toisten mielestä vain 1600-luvulla käännetty Raamattu on se oikea ja toisten mielestä kukaan uskovainen ei ”halua” ehkäistä, käyttää korvakoruja tai katsella televisiota. Nähtäväksi jää, kuinka kauaksi nämä traditiot kantavat. Kantavatko kauemmaksi kuin tilastoihin nojaava keskivertoihmisen miellyttämistarve?

Mikä siis on oikea tradition ja muuttumisen suhde? Milloin ja miten parhaiten palvellaan sitä ihmistä, jonka puolesta Kristus kuoli? Mikä olisi oikea tapa ratkaista näitä asioita? Taulukkolaskenta? Satunnaisotanta? Hermeneutiikka? Vai onko meidän vain hyväksyttävä kaikki kärsimys, sodat, syyllisyys, apua vaille jääneet lapset ja loukatuksi tulleet ortodoksit, asioina, joille emme mitään voi? Menemme edelleen kauppaan potemaan syyllisyyttä pikkuasioissa. Syytämme edelleen piispaa ystävällisyyden eleestä – ja toista piispaa siihen vastaamisesta – sen sijaan, että uskaltautuisimme kysymään näiden taustalla olevia kysymyksiä pyhästä, ihmisen arvosta ja elämän tarkoituksesta.

https://www.youtube.com/watch?v=FqXvVXb4RKQ

6 kommenttia

  • Ari Pasanen sanoo:

    Hyvä blogi kun otetaan otsikko.

    Siis mikä on evankeliumin sanomaa, juuri yhden ihmisen kärsimys, minun lähimmäiseni, koska minä aiheutan sen.Siis Jeesus tuli kertomaan etten minä pysty rakastamaan Jumalaa ylikaiken enkä lähimmäistäni niinkuin itseäni ellei Hän paranna minua, ellen tee parannusta ja usko evankeliumia.

    Kiitos Jumalan ja Hänen pelastus sunnitelmansa, evankeliumin, minä täysin voimaton saan uuden voiman ja Jumalan rakkauden joilla voin rakastaa lähimmäistäni niinkuin itseäni.

    Jeesus tuli kutsumaan voimattomia ja kuormien uuvuttamia että nämä saisivat uuden elämän, luopuisivat kaikesta vanhasta ja alkaisivat seuraamaan Häntä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Ja juutalaisten pääsiäinen oli lähellä, ja Jeesus meni ylös Jerusalemiin. Niin hän tapasi pyhäkössä ne, jotka myivät härkiä ja lampaita ja kyyhkysiä, ja rahanvaihtajat istumassa. Ja hän teki nuorista ruoskan ja ajoi ulos pyhäköstä heidät kaikki lampaineen ja härkineen ja kaasi vaihtajain rahat maahan ja työnsi heidän pöytänsä kumoon. Ja hän sanoi kyyhkysten myyjille: “Viekää pois nämä täältä. Älkää tehkö minun Isäni huonetta markkinahuoneeksi.”

    Silloin hänen opetuslapsensa muistivat, että on kirjoitettu: “Kiivaus sinun huoneesi puolesta kuluttaa minut”.

    Niin juutalaiset vastasivat ja sanoivat hänelle: “Minkä merkin sinä näytät meille, koska näitä teet?” Jeesus vastasi ja sanoi heille: “Hajottakaa maahan tämä temppeli, niin minä pystytän sen kolmessa päivässä”.

    Niin juutalaiset sanoivat: “Neljäkymmentä kuusi vuotta on tätä temppeliä rakennettu, ja sinäkö pystytät sen kolmessa päivässä?”

    Mutta hän puhui ruumiinsa temppelistä. Joh.2

    Jeesuksen ahdistus tulee hyvin esille tuosta Raamatun kohdasta.

    Joskus ahdistaa pahoin, kun seuraa uutisia. (myös kirkon uutiset ovat usein ahdistavia) Meta -ahdistus (hyvä ilmaisu Elias) on myös turhauttavaa ja tulee todella tyhjä olo ja kyyneleet valuu, kun katsoo ihmisten kärsimystä sen ahneuden tähden mikä maailmassa hallitsee.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Salme Kaikusalo sanoo:

    “professori Saloviidan kommenteista siitä, miten erityisopetus tai pyrkimys opetusryhmien pienentämiseen ovat vain laiskojen. työtä vieroksuvien opettajien keksintö, jonka taustalla on niin eduskunnassa kuin ammattijärjestötasollakin vaikuttava opettajamafia.”

    Kiinnitin huomiota ko. asiaan uutisten puolella. Olen eri mieltä professorin kanssa. Liian suurissa ryhmissä kärsivät sekä he, jotka tarvitsisivat oppiakseen erityisopetusta; että he, jotka turhaantuvat, kun haluaisivat oppia hälinän ja muun keskellä, mutta eivät voi. Myös opettajat kärsivät, kun he eivät voi opettaa kuten suunnittelevat ja haluavat, koska opetettava joukko on liian monimuotoinen ja yksi opettaja ei pysty repeämään moneen rooliin tunnin aikana.

    Joten tarvitaan pienempia opetusryhmiä ja erityisopetusta. Maksoi mitä maksoi.

    Ilmoita asiaton kommentti